Josif Stalin: Älkää unohtako Itää (1918)

ÄLKÄÄ UNOHTAKO ITÄÄ

Euroopassa nousevan vallankumouksellisen liikkeen hetkenä, jolloin vanhat valtaistuimet ja kruunut luhistuvat vapauttaen paikan työväen ja talonpoikain vallankumouksellisille Neuvostoille ja jolloin miehitetyt alueet heittävät imperialistien käskyläiset ulos alueiltaan, suuntautuvat kaikkien katseet luonnollisesti Länteen. Ennen kaikkia siellä, Lännessä, on murruttava imperialismin kahleiden, jotka on taottu Euroopassa ja jotka kuristavat koko maailmaa. Ennen kaikkea siellä, Lännessä, on alettava pulputa kuin lähteestä uuden, sosialistisen elämän. Tällaisena aikana jotenkin aivan kuin ”itsestään” katoaa näkökulmasta ja unohtuu kaukainen Itä imperialismin orjuuttamine monisatamiljoonaisine väestöineen.

Mutta Itää ei saa unohtaa hetkeksikään, vaikka senkään vuoksi, että se on maailman imperialismin ”ehtymätön” reservi” ja ”mitä luotettavin” selusta.

Imperialistit ovat aina pitäneet Itää hyvinvointinsa perustana. Idän maiden rajattomat luonnonrikkaudet (puuvilla, nafta, kulta, hiili, malmi) — eivätkö juuri ne ole olleet kaikkien maiden imperialisteille ”riitakapulana”. Tämä oikeastaan selittääkin sen, että sotiessaan Euroopassa ja jaaritellessaan Lännestä imperialistit eivät ole koskaan lakanneet ajattelemasta Kiinaa, Intiaa, Persiaa, Egyptiä ja Marokkoa, sillä tosiasiallisesti kysymys on koko ajan ollut Idästä. Tämä pääasiallisesti selittääkin sen innon, millä he pitävät Idän maissa yllä ”järjestystä ja laillisuutta”: ilman sitä imperialismin syvä selusta ei olisi turvattu.

Mutta imperialisteille ei ole tarpeen ainoastaan Idän rikkaudet. He tarvitsevat myös sitä ”kuuliaista” ”ihmisainesta”, jota on niin runsaasti Idän siirto- ja puolisiirtomaissa. He tarvitsevat Idän kansojen ”alistuvaisia” ja halpoja ”työkäsiä”. He tarvitsevat sen lisäksi vielä Idän maiden ”kuuliaisia” ”nuoria miehiä”, joiden keskuudesta he värväävät niinsanottuja ”värillisiä” sotajoukkoja, joita he siekailematta käyttävät hyväkseen ”omia” vallankumouksellisia työläisiään vastaan. Juuri siksi he sanovat Idän maita ”ehtymättömäksi” reservikseen.

Kommunismin tehtävänä on herättää Idän sorretut kansat vuosisataisesta horrostilasta, innoittaa näiden maiden työläiset ja talonpojat vallankumouksen vapauttavalla hengellä, nostattaa ne taisteluun imperialismia vastaan ja riistää siten maailman imperialismilta sen ”mitä luotettavin” selusta, sen ”ehtymätön” reservi.

Ilman sitä on turhaa ajatellakaan sosialismin lopullista voittoa, imperialismin täydellistä voittamista.

Venäjän vallankumous on ensimmäisenä nostanut Idän sorretut kansat taisteluun imperialismia vastaan. Edustajain Neuvostot Persiassa, Intiassa ja Kiinassa ovat suoranaisena merkkinä siitä, että Idän työläisten ja talonpoikain vuosisatainen horrostila on siirtymässä menneisyyteen.

Vallankumous Lännessä antaa epäilemättä uuden sysäyksen vallankumoukselliselle liikkeelle Idässä, valaa siihen rohkeutta ja uskoa voittoon.

Idän vallankumouksellistamisen asiaa auttavat suuresti itse imperialistit uusine aluevaltauksineen, jotka vetävät taisteluun imperialismia vastaan uusia maita ja laajentavat maailman vallankumouksen perustaa.

Kommunistien tehtävänä on puuttua paisuvan vaistonvaraisen liikkeen asiaan Idässä ja kehittää sitä edelleen tietoiseksi taisteluksi imperialismia vastaan.

Muhamettilaisten kommunistien äskettäin kokoontuneen konferenssin* päätöslauselmalla, joka koskee propagandan voimistamista Idän maissa, Persiassa, Intiassa ja Kiinassa, on tässä mielessä epäilemättä syvä vallankumouksellinen merkitys.

Toivomme, että meidän muhamettilaiset toverimme panevat täytäntöön tuon mitä tärkeimmän päätöksensä.

Sillä täytyy kerta kaikkiaan omaksua se totuus, että se, joka tahtoo sosialismin voittavan, ei saa unohtaa Itää.

”Zhizn Natsionalnostei” No. 3
marraskuun 24 pnä 1918
Pääkirjoitus

* Tarkoitetaan muhamettilaisten kommunistien I edustajakokousta, joka pidettiin Moskovassa marraskuussa 1918. Edustajakokous valitsi VKP(b):n muhamettilaisten järjestöjen Keskustoimiston.

J. Stalin ”Teokset” osa 4

Reformismi – portti fasismiin

Eduardo Artes, elokuu 1998

Vuoden 1973 syyskuun 11. päivän fasistisen sotilasvallankaappauksen 25. vuosipäivän aattona jokainen yhteiskuntaluokka esittää omien organisaatioidensa kautta arvioitaan noista tapahtumista, tekee päätelmiään ja osoittaa omia teitään eteenpäin luokkaintressejään vastaavasti.

Fasistinen sotilasvallankaappaus Chilessä vuonna 1973 ei ollut vain yksi monista latinalaisen Amerikan ja maailman historiassa. Sillä on myös erityistä merkitystä, ei ainoastaan sen väkivaltaisuuden vuoksi vaan myös fasistivallan pitkän keston vuoksi ja siitä johtuen, että Chilessä harjoitettavan kapitalistisen sorron ja riiston luonne järjestettiin uudelleen jenkki-imperialismin ja sen paikallisten kumppaneiden vaatimuksesta. Meidän käsityksemme mukaan, ja tämä on käsillä olevan artikkelin aiheena, vuoden 1973 tapahtumat antavat tärkeitä opetuksia työväen- ja kansanliikkeelle sekä heidän taisteluidensa lopputulokselle riippuen ajatuksista, jotka ohjaavat heidän käytäntöään.

Kun otetaan huomioon olemassa olevan ideologisen keskustelun matala taso, me emme halua tulla väärinymmärretyiksi tai että syntyisi epäselvyyttä analyysimme todella proletaarisesta ja vallankumouksellisesta luonteesta. Niin kuin väsymättömässä käytännössämme olemme näyttäneet, me haluamme ensin ilmaista kaikille fasismin uhreille ansaitun kunnian, kaikille taistelijoille, jotka kaatuivat puolustaessaan tai rakentaessaan ammattiliittojaan, joukkojärjestöjään, lähiöiden barrikaadeilla, aseellisessa yhteenotossa, kaikille niille, jotka taistelivat päättäväisesti itse vallankaappausta samoin kuin fasistista diktatuuria vastaan. Kuitenkin kunnioittaessamme heitä, riippumatta siitä miten vaikeaa voi joillekin olla hyväksyä kommunistinen totuus, meidän täytyy edistää marxilais-leniniläistä ymmärrystä pääasiasta, so. (kansanliikkeen) sisäisestä tekijästä, joka johti työväenluokan ja kansan tappioon, teurastukseen ja yhteenottoon taantumuksen kanssa vailla ideologista, poliittista ja materiaalista aseistusta. Me teemme tämän irtautuaksemme revisionismin opportunistisesta asenteesta, joka, välttääkseen rikosvastuunsa, keskittyy ainoastaan ulkoiseen tekijään, imperialismin ja paikallisen kapitalismin taantumukselliseen käytökseen, Pinochetin1 “häijyyteen ja kavaluuteen” jne. Ei voi odottaa näiden käyttäytyvän eri tavoin näiden taantumuksellisesta luonteesta johtuen.

Ideologinen ja poliittinen epäselvyys Kansan Yhtenäisyys -liittoumasta (UP)2, Salvador Allendesta3 ja kaikista niistä, jotka pitivät itseään “etujoukkona”, tai vähintään “vasemmistolaisina”, aikana ennen fasistikaappausta, ei ole kadonnut. Päinvastoin, se on nousussa, ja se on saavuttanut sellaisen tason, jossa “Allenden polun ja UP:n” kannattajia pidetään “ultra-vasemmistolaisina”. Lisäksi jotkut nuoret, jotka ovat juuri tulleet mukaan yhteiskunnalliseen taisteluun, yrittävät – etsiessään keinoa petoksen ja opportunismin paljastamiseen – löytää vallankumouksellisen vaihtoehdon Salvador Allenden ylistettävästä ja rohkeasta asenteesta – hän elämänsä viime hetkinä jopa otti konekiväärin vastustaakseen fasistisia raakalaisia, jotka hyökkäsivät La Monedaan4. Nämä nuoret kohottavat iskulauseen: “Hän ei antautunut, hän taisteli kiväärillä!” Tärkeää tässä on, että nuoriso ilmaisee haluaan vallankumoukselliseen muutokseen. Opportunistit käyttävät viheliäisesti tuota epäselvyyttä kääntääkseen taistelun väärille urille ja johtaakseen uudelleen työväen- ja kansanliikkeen tappioon. Pääasiassa revisionismi ja sen sosialidemokraattinen kumppani ovat syypäitä tähän.

Ei ole epäilystäkään, että kansanjoukkojen näkökulmasta Chilen, ja kenties koko latinalaisen Amerikan, historiassa ei ole ollut toista yhtä suotuisaa aikakautta kuin UP:n kokemus, kun on kyse porvarillis-demokraattisista vapauksista. Ei ainoastaan kansa kokenut tätä, vaan myös taantumus ja jenkki-imperialismi huomasivat tämän ja toimivat sen kumoamiseksi.

Joukkojen into oli tärkeä ainesosa koko Allenden hallituksen ajan. Joukot eivät mobilisoituneet ainoastaan imperialismia ja taantumusta vastaan, tuotannon sabotaasia ja pimeitä markkinoita vastaan, niin kuin revisionistit väittävät, vaan myös edistyäkseen kohti poliittisen vallan valtaamista – huolimatta UP:n itsensä politiikasta ja toimista. Eräs todiste tästä on, että Työläisten Yhtenäisyyskeskus (CUT)5, jota johti Chilen “Kommunistinen” Puolue6 ja Chilen “Sosialistinen” Puolue7, ohitettiin Teollisuusvyöhykkeiden8 muodostamisen myötä. Nämä organisaatiot olivat vielä epäselviä päämääriensä ja vaatimustensa suhteen, mikä johtui opportunististen pikkuporvarillisten ajatusten kielteisestä vaikutuksesta. Tästä huolimatta yhdessä kommandojen9 ja muiden uusien kansan järjestäytymismuotojen kanssa näillä organisaatioilla oli suuri ansionsa siinä, että ne osoittivat koko luokkataistelun perimmäiseen ongelmaan, poliittisen vallan valtaamiseen. Itse asiassa tämä juuri oli se, mikä kiihdytti fasistikaappausta: imperialismi ja porvaristo eivät voineet antaa työläisten ja muiden kansanjoukkojen, jotka ottivat haltuunsa maita ja tehtaita, ylläpitivät tuotantoa, hallitsivat jakoa jne., osoittaa käytännön tasolla, ettei kapitalisteja enää tarvita.

Kuten tekstin edetessä näemme, Kansan Yhtenäisyys, UP, oli reformismin ja revisionismin pitkäkestoisen työn tulosta, ja se sai voimakasta kansainvälistä tukea entisen Neuvostoliiton revisionistisesta politiikasta toveri Josif Stalinin kuoleman jälkeen hruštšovilaisen vallankaappauksen10 kukoistaessa. Meidän täytyy painottaa UP:n kokemuksen roolia silloin ja nyt ideologisessa ja poliittisessa väittelyssä, joka kehittyi ja kehittyy yhä marxismi-leninismin ja revisionismin välillä sekä meidän maassamme että kansainvälisesti.

On välttämätöntä pitää mielessä, että UP:n kokemus nostatti monia harhakuvitelmia tuohon aikaan monissa maissa, erityisesti ns. “kolmannessa maailmassa”, joiden kansat taistelivat ja taistelevat yhä imperialismin ikeen alla saavuttaakseen edistystä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Kansainvälinen revisionismi esitti UP:n vastaansanomattomana todisteena teesilleen rauhanomaisesta tiestä sosialismiin. Teesi hyväksyttiin NKP:n 20. kongressissa11 – “häpeän kongressissa” – vastustamaan marxilais-leniniläistä opetusta poliittisen vallan vallankumouksellisesta valtaamisesta, jota puolustettiin Leninin ja Stalinin aikaan.

Opportunismin “rauhanomainen tie” oli iskulause ja pysyvä käytäntö, joka suunnattiin työväenliikkeelle ja kansanjoukoille, iskulause, joka kielsi vallankumouksellisen totuuden aseellisen yhteenoton väistämättömyydestä, kun luokkataistelu saavuttaa korkeamman asteen ja kysymys vallasta astuu etualalle. Tämä oli erityisen totta Brežnevin aikana, kun imperialistienvälinen yhteenotto Yhdysvaltain ja revisionistisen Neuvostoliiton välillä oli kärjistynyt. Kuitenkin, ja juuri tässä revisionismin tietoinen petos tuli julki, kun tuli selväksi, että materiaalinen (aseellinen) voima oli välttämätöntä “taantumuksellisen vallankaappauksen” estämiseksi, revisionistit puhuivat ns. “isänmaallisista virkailijoista”, “asevoimien perustuslaillisen luonteen ylläpitämisestä”, “asevoimien liittämisestä muutokseen”. He popularisoivat demobilisoinnin ja defaitistiset iskulauseet kuten “sotilasystävä, kansa on sinun puolellasi” ja “asevoimat ovat kansa sotisovassa”, tai kuten Luis Corvalán12 elätteli joulukuussa 1970, “voidaan väittää, että Chilen kansa ja maan asevoimat nousevat päättäväisesti taisteluun puolustaakseen isänmaansa suvereniteettia”. Tämän näkemyksen seurauksena koko parlamentti, lukuun ottamatta senaattori Ramón Silva Ulloaa13, Salvador Allenden hallituksen aikana hyväksyi “lain aseiden kontrolloimisesta”, joka antoi porvarillisille asevoimille oikeuden päästä ja murtautua mihin tahansa paikkaan, jota epäiltiin aseiden varastoimisesta. Lain puolesta äänesti koko UP yhdessä Kristillisdemokraattien (DC)14 ja fasistien kanssa. Tämä oli suureksi avuksi fasisteille vuoden 1973 vallankaappauksen valmistelussa – kuukausia, päiviä ennen kaappausta porvarilliset asevoimat murtautuivat tuon lain nojalla teollisuuslaitoksiin, pelottelivat työläisiä ja takavarikoivat vanhoja haulikkoja ja pistooleja. Siten estettiin työläisten mahdollisuus vastata teurastukseen, jota fasistit valmistelivat.

Lukuun ottamatta aseistariisutun kansan luovuttamista vihollisen käsiin revisionismin “sotilaallinen” politiikka saavutti joitain laihoja tuloksia, jotka henkilöityivät armeijan kenraali Carlos Pratsissa15, ilmavoimien kenraali Bachelet’ssa16, sotilaspoliisin joissain virkailijoissa sekä kourallisessa laivaston jäseniä, jotka pidätettiin ja kidutettiin asevoimien toimesta päiviä ennen vallankaappausta. Lopulta, on tärkeää huomauttaa, että “äärivasemmistoa” on syytetty kaappauksesta monien vuosien ajan. Kun revisionismi omaksui epämääräisen “kansankapinan politiikkansa”, joka ei koskaan asettanut muita päämääriä kuin “paluun demokratiaan”, joka vallitsi ennen kaappausta, se järjestäytyi “aseelliseen taisteluun” Pinochetia vastaan, mutta jälleen kerran ilman kansanjoukkoja pohjaten itsensä korkeasti erikoistuneeseen asekalustoon. Ja he, yhdessä muiden Pinochetin porvarillisten vastustajien kanssa, kielsivät ja hylkäsivät tämän taistelun kaikkein tärkeimmällä hetkellä.

UP materialisoi pikkuporvarillisen ajattelun, mutta se ei ollut ainoastaan revisionismia joillain marxismi-leninismiltä lainatuilla fraaseilla; se ilmaisi myös sosialidemokraattista ajattelua, jota edusti Salvador Allenden johtaman Chilen “Sosialistisen” Puolueen sekä Radikaalipuolueen17 “radikalismi”; useimmat heidän johtajistaan, ml. Allende, myönsivät olevansa järjestöllisesti ja filosofisesti Vapaamuurarien jäseniä. Toinen elementti, joka täydensi UP:n johdon totaalista ideologista ja järjestöllistä sekaannusta, oli “edistyksellinen” kristillinen ajattelu, jota edustivat Kristillisdemokraateista eronneet ainekset, MAPU18 ja Kristillinen Vasemmisto (IC)19, jotka alkuperästään ja pikkuporvarillisesta ajattelustaan johtuen heittelehtivät “vasemmiston” ja oikeiston välillä. Joka tapauksessa heidän painonsa ei ollut koskaan UP:n sisällä määräävänä, mikä johtui mm. siitä, että nämä järjestöt olivat poliittisten määritelmien sekamuotoja, mikä esti niitä muodostamasta “K”P–“S”P-akselista eroavaa linjaa.

Paremman ymmärryksen saavuttamiseksi pidämme hyvin tärkeänä kuvata vähintään UP:n päätrendien, so. “S”P:n ja “K”P:n, ideologista ja poliittista linjaa.

Chilen Sosialistinen Puolue

Kenties olisi riittävää määritellä heidät kansanomaisella käsitteellä ”häilyvät kumppanit” [valesosialistit], sillä yleisesti ottaen, lukuun ottamatta vähäisiä mutta huomattavia poikkeuksia, enemmistö heistä on aina käyttänyt puoluejäsenyyttään vain keinona kivuta henkilökohtaisesti korkeammalle yhteiskunnan portaikossa, päästäkseen osaksi porvarillisen valtion byrokraattista koneistoa ja saadakseen osansa työläisten riistosta ja kansallisten varojen vieraantumisesta. Aina tavalla tai toisella ministeriöiden, sopimusten tai jonkin muun kautta “S”P on osallistunut avoimesti tai peitellysti lähes kaikkiin Chilen hallintoihin. Poikkeuksena tähän on fasistisen sotilasdiktatuurin kausi, jolloin heitä jopa vainottiin. Tämä poikkeus täytyy ymmärtää yleisessä kansainvälisessä viitekehyksessä: imperialistienvälinen taistelu ajan kahden suuren imperialistin – jenkki-imperialismin ja venäläisen sosiali-imperialismin ­– välillä. Tuossa kontekstissa “S”P ja sen liitto “K”P:n kanssa pistettiin neuvostorevisionismin sateenvarjon alle, mikä on eräs tekijä, jota vastaan jenkki-imperialismi kiihotti taantumusta ja porvarillisia asevoimia. Toinen – ja itse asiassa pääasiallinen – tavoite, kuten me kaikki tiedämme, oli estää kansaa johtanutta työväenluokkaa edistymästä kohti poliittisen vallan valtaamista, mikä olisi merkinnyt imperialismin karkottamista Chilestä sekä kansandemokraattisen ja sosialistisen uuden maan rakennustyön aloittamista.

“S”P:n johtajat, jotka vielä eilen, UP:n aikakaudella, olivat ministereitä, lähettiläitä, kansanedustajia, ammattiliittojen ja opiskelijaliittojen huippujohtajia, ovat tänään uusliberalismin airuita ja diktatuurilta perityn institutionaalisen järjestyksen puolustajia. Heidän kansanedustajillaan on samat istuntopaikat, pidot ja etuoikeudet kuin fasisteilla. Senaattorit on nimitetty tehtäväänsä eliniäksi. Jenkki-imperialismin edustajat ottavat kunnialla vastaan heidän ministerinsä kuten Ricardo Lagosin20. Paikalliset kapitalistipomot ilmaisevat julkisen hyväksyntänsä “sosialisteille”, jopa siihen pisteeseen asti, että “sosialistista” voisi tulla Chilen presidentti21.

“S”P:n johtajat on pantu vastuuseen taantumuksellisen chileläisen valtion likaisista töistä. “Sosialisti” Marcelo Schilling22, keskuskomitean jäsen, oli sovitteluhallinnon23 pahamaineisen “Tutkintaviraston” perustaja. Viraston tarkoitus ei ollut fasistisen perinnön purkaminen, vaan päinvastoin soluttaa, provosoida ja tuhota kansan vallankumoukselliset järjestöt ja joissain tapauksissa jopa salamurhata näiden jäseniä. Chilen santarmi on vastuussa siitä, että tusinoittain yhteiskunnallisia taistelijoita on pistetty telkien taakse ja tuhottu psykologisesti ja fyysisesti “korkean turvallisuusasteen vankiloissa”, samalla kun “viiden tähden hotelli”24 on palvellut muutamaa symbolista sotilasfasistirikollista. Tätä santarmia on johtanut ja johtaa tälläkin hetkellä “sosialistien” kärkijohtajat.

“S”P syntyi ideologisesti, poliittisesti ja järjestöllisesti selkeän sosialidemokraattisena, opportunistisena ja antikommunistisena muodostelmana, eikä se ole koskaan kyennyt pääsemään tästä yli. Vasemmistolaiset kannat, joita se on ajoittain omaksunut, ovat johtuneet siitä, että puolue on suljettu porvarillisen hallituksen ulkopuolelle, tai taktiikoista, jotka ovat pyrkineet ratkaisemaan hegemoniaongelmia suhteessa muihin porvarillisiin poliittisiin muodostumiin kuten revisionismiin.

Toinen “S”P:n ominaisuus on, että se toimii suojana moninaisille opportunistisille kannoille ja henkilöille, jotka kutsuvat itseään vasemmistolaisiksi mutta jotka ovat hyökänneet tai hyökkäävät marxismi-leninismiä vastaan. Trotskilaiset, titolaiset ja heidän antikommunistinen itsehallinnon25 sikiönsä ja huijarimaiset nojatuolisissit ovat löytäneet suojan – tai pikemminkin piilopaikan – “S”P:stä. Lisäksi näinä “sovittelun” vuosina suuri joukko entisiä MIRin26, FPMR:n27 ja “K”P:n jäseniä on liittynyt heihin. Väsyneinä taistelusta he ovat liittyneet yhteen fasistimilitaristien kanssa porvarillisen valtion hallinnossa. He hyötyvät työläisten riistosta, ja he taistelevat säälittä niitä vastaan, jotka eivät ole loikanneet petoksen suohon.

“S”P:n sosialidemokraatit ovat aina löytäneet veljensä “K”P:n johdosta, joka on täynnä molempien järjestöjen ja kantojen yhtenäisyyden väsymättömiä kaupustelijoita. Ennen UP:n muodostamista “K”P:n pääsihteeri toisti toistamistaan, että “me vankkumatta painotamme, että se, mikä yhdistää sosialisteja ja kommunisteja, on paljon voimakkaampi [kuin se, mikä erottaa heitä]” (Luis Corvalan, Taistelu kirkkaassa päivänvalossa).

Tänään, 25 vuotta vallankaappauksen jälkeen, “K”P:n johtajat pitäytyvät vieläkin pyrkimyksissään “yhtenäisyyteen” “S”P:n kanssa. Pitkähkössä haastattelussa El Siglo -lehdessä (n:ro 890, 6.8.1998) Jorge Insunza28 valitti epäonneaan “S”P:lle tekemässään ehdotuksessa yhteisistä kunnianosoituksista Salvador Allenden muistolle. Hän tunnusti katkerana: “Suoraan sanoen me emme saavuttaneet toivomiamme tuloksia. Tällä viikolla, yli kahden kuukauden odotuksen jälkeen, saimme vastauksen Sosialistisen Puolueen johdolta: he eivät halua kunnioittaa meille tekemäänsä lupausta muodostaa laajaa kansallista komiteaa, johon he osallistuisivat”.

Chilen “Kommunistinen” Puolue

Monista sekä kansallisista että kansainvälisistä ideologisista ja poliittisista syistä johtuen revisionistinen “K”P oli päävoima määriteltäessä ajattelua ja käytäntöä, joka synnytti UP:n kokemuksen. Tätä ei voida ymmärtää ymmärtämättä sitä pitkäkestoista työtä, jonka revisionistisen “K”P:n johto teki tällä saralla. Pelkästään seuraamalla “K”P:n kehitystä, joka eroaa “S”P:n karnevaalimaisesta olemassaolosta, on mahdollista saada lähes täydellinen maailmanlaajuinen kuva siitä ideologisesta ja poliittisesta tuesta, joka teki UP-hallinnon mahdolliseksi ja joka johti työväen ja kansan fasistisen teurastuksen käsiin 11.9.1973.

Pääasiallinen tuki “chileläiselle tielle sosialismiin” kehittyi vastakkaisesti kaikelle työväenluokan historialliselle kokemukselle ja sen vallankumoukselliselle maailmankatsomukselle, marxismi-leninismille. Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin ajatukset vallankumouksellisesta taistelusta, vallasta, valtiosta, työväenluokan johtavasta roolista, puolueen proletaarisesta luonteesta jne. eivät koskaan olleet mukana. Siten UP:n tragedia ja tappio, jonka työväenluokka ja kansa raskaasti maksoivat samoin kuin revisionistisessa entisessä Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopan maissa, oli nimenomaan sosialidemokratian ja revisionismin, ei marxismi-leninismin, tragedia ja tappio. Kun revisionistisen “K”P:n pääsihteeri ja ikuinen presidenttiehdokas Gladys Marin29 puhuu paluusta “UP:n ja Allenden tielle”, kyse ei ole enää tragediasta vaan farssista30.

Vuosien ajan “K”P:n revisionistinen johto on idealisoinut parlamentaarisen työn mahdollisuuksia, ja se on näin omaksunut parlamenttikretinistisen31 asenteen, josta Lenin usein varoitti kommunisteja. Vuosien ajan se on kätkenyt porvarillisten luokkien diktatuurin pyhän porvarillisen “demokratian” naamion alle, ja se luotti ”perinteikkääseen kunnioitukseen lakia ja demokratiaa kohtaan”, jota porvarilliset asevoimat ja muut valtiolliset instituutiot muka osoittivat. Kaikki revisionismin argumentit perustuivat ja perustuvat subjektiiviseen idealismiin ja opportunismiin, ei marxismi-leninismiin. Aloitetaan tarkastelemalla joitakin sen historiallisia ilmentymiä.

Usein käytetyn iskulauseen “kaikki puolueet ja niiden osat ilman poikkeuksia” alla revisionistisen “K”P:n onnistui 1940-luvun puolivälissä päästä hetkeksi Gabriel González Videlan hallitukseen32. Videla äänestettiin “K”P:n äänillä, ja pian hän erotti “K”P:n hallituksesta ja kielsi sen. Kuitenkaan edes tämä ei ollut mikään ongelma “K”P:n opportunistiselle johdolle, joka ei alun alkaenkaan ymmärtänyt, mitä tapahtui, ja joka tarjosi jopa “rakentavaa apuaan hallitukselle”.

Ulkomailta “K”P omaksui “halukkaasti” tai “haluttomasti” browderismin kielteisen vaikutuksen. Tuohon aikaan Browder33 oli Yhdysvaltain “Kommunistisen” Puolueen pääsihteeri. Hän kannatti luokkasovun opportunistista trendiä alentaen puolueen roolin jonkinlaiseksi kulttuurijärjestöksi. Tämä ulkomainen vaikute yhdistyi voimakkaaseen suuntaukseen, joka vaikutti kielteisesti Chilen “Kommunistisen” Puolueen johtoon. Suuntaus asetteli, että on välttämätöntä rakentaa antifasistisia yhteisrintamia (välttämättömiä fasismin torjumiseen maailmanmitassa) poissulkevan legalistisesti ja pasifistisesti. Tosiasiallisesti he alistivat proletariaatin muille voimille, ns. “edistykselliselle porvaristolle”, kieltäen proletariaatin välttämättömän ja korvaamattoman johtavan roolin tällä rintamalla. “Vieras” vaikute entisestään voimisti opportunistista pasifismia, joka oli jo valmiiksi vakiintunut “K”P:n johdossa.

Neuvostoliiton vaikutus toveri J. Stalinin aikana, hänen proletaarisen internationalismin mukainen politiikkansa ja Videlan antikommunistisen lain, joka tunnetaan “lakina demokratian puolustamiseksi”, täytäntöönpano saattoi osan revisionistisen “K”P:n johdosta omaksumaan radikaalimman kannan, joka sisältyi “Kansallisen pelastuksen ohjelmaan”. Mutta pian tämä joukko hävisi ja sen kannattajat erotettiin puolueesta. “K”P omaksui luokkasovun uudeksi linjakseen, ja se tuotti opportunistisen asiakirjan nimeltä “Hätäsuunnitelma”, joka oli täydellisesti puolueen aiempaa ohjelmaa vastaan.

“K”P:n revisionistinen johto antoi vahvaa tukea Ibáñezille33 ehdottamalla “päättäväistä myötävaikuttamista herra Ibáñezin hallituksen työn onnistumiseen maan hyväksi”. Vahvistaen luonteensa luokkataistelun tulen sammuttimena puolue lisäsi myöhemmin, että “meidän muuttumaton tehtävämme on valvoa, että työkonfliktit ratkaistaan harmonisesti millä keinoin hyvänsä. Me kannatamme lakkoon ryhtymistä, mikä on työlain tunnustama oikeus, vain mikäli kaikki muut keinot epäonnistuvat.” (“K”P:n johdon asiakirja Ibáñezin hallituksen ensimmäiseltä vuodelta).

Revisionistisen “K”P:n johdon opportunistinen linja sai tukea Hruštšovin revisionistiselta johdolta, jota “K”P sokeasti seurasi. Revisionististen johtajien, jotka yrittivät esiintyä “itsenäisinä” ja “alkuperäisinä”, houkkamaisesta yrityksestä huolimatta on hyvä muistaa Volodia Teitelboimin34 toimet. Innosta hehkuen hän yritti olla katolilaisempi kuin itse paavi. Hän kierteli ympäriinsä kertoilemassa kelle tahansa, joka kuuntelisi, että “K”P kannatti perestroikaa jo ennen kuin Gorbatšov käynnisti oman perestroikansa. Tämä ei ollut mitään “paluuta leninismiin”, niin kuin trotskilaiset ja revisionistit väittivät.

“K”P:n katala asenne (ks. haastattelu El Siglo -lehden numerossa 890) keskittyy tänään “UP:n kokemuksen” käyttämiseen siihen, että voitiin mustamaalata proletaarista sosialismia, joka rakennettiin Leninin ja Stalinin aikana, proletariaatin diktatuurin aikana, ja hyökätä sitä vastaan. Katsokaa kuinka Jorge Insunza hyökkää sosialismia vastaan: “Monissa suhteissa Allenden ohjelma merkitsi täydellistä etääntymistä tuosta mallista.” “Jotta voidaan uusia Kansan Yhtenäisyys -järjestön kokemus ja sen hallitus, meidän täytyy näyttää kansalle, ettemme nojaa malleihin, jotka olivat itse asiassa vastakkaisia sille, mitä me halusimme toteuttaa.” On fakta, että UP:lla ei ole mitään tekemistä sen proletaarisen sosialismin kanssa, joka tekee opportunistien olon niin epämukavaksi. Mutta herra Insunza, muistutettakoon sinua tästä, hruštšovilaisen revisionismin aikana sinun puolueesi täällä Chilessä aivasti, kun sinun “isoveljesi” Moskovassa sai flunssan.

Suhteessa neuvostorevisionismiin paikallisen revisionismin hännystelykanta sai korkeimman ja groteskeimman ilmauksensa Chilen “Kommunistisen” Puolueen 10. kongressin kiireisessä koollekutsumisessa – hädin tuskin kaksi kuukautta NKP:n 20. kongressin jälkeen. NKP:n kongressi oli juuri “keksinyt” “rauhanomaisen tien sosialismiin”. Principios-lehden numero 35, viitaten “rauhanomaiseen tiehen”, selitti, että “tämän kysymyksen on esittänyt NKP:n 20. kongressin korkea-arvoinen tribuuni”. Tällaisen lausunnon jälkeen petolliset selittelyt “alkuperäisyydestä” ja “itsenäisyydestä” näyttävät naurettavilta. Corvalán antoi oman “panoksensa” marxilaisuuden “luovaan kehittämiseen” samalla tavalla kuin Hruštšov esitteli oman porvarillisen myrkkynsä. Luis Corvalán teoksessaan Meidän vallankumouksellinen tiemme: “Totta puhuakseni, se [rauhanomainen tie] on tullut esitetyksi jo elämän itsensä toimesta. Monissa maissa vallankumouksellisia muutoksia on tapahtunut uusia teitä, joita ei voida pitää kapinallisina.

Itse Chilessä mahdollisuus parlamentaarisen tien hyödyntämiseen siihen, että kansanvoimat saavat vallan, on jo näytetty todeksi. Mutta tämä ei ollut aiemmin riittävän selvää meille.” Ja jotta ei jäisi mitään epäilyksiä, Corvalán muistuttaa meitä: “Me osoitimme siinä (‘K’P:n ohjelmassa) välttämättömäksi tehdä täydellisempi ja rikkaampi analyysi rauhanomaisesta tiestä. Me sanoimme, että pitäisi selkeästi näyttää todeksi, että tälle tielle ei kuulu kansalaissota ja aseellinen kapina.”

Koko aikakausi ennen vuoden 1973 fasistista sotilasvallankaappausta, Ibáñezista Allendeen, mukaan lukien Alessandrin (35) ja Frei Montalvan (36) ja heidän “vallankumous vapauden vallitessa” (37) , joka seurasi “Liitto edistyksen puolesta” –ohjelman (38) ohjeita ja vaatimuksia, oli paikalliselle revisionismille aikakausi, jolloin se antoi porvaristolle ja imperialismille todistuksen hyväkäytöksisyydestään. Keskuskomitean 24. yleiskokouksessa vuonna 1957, “K”P:n revisionistinen johto teki hyvin selväksi vastavallankumoukselliset päämääränsä: “Me haluamme ja vaadimme vapauttamme. Ja me juhlallisesti julistamme, että nyt kun olemme jälleen vapaita ottamaan osaa poliittiseen elämään, me emme muodosta uhkaa millekään kunnioitettavalle edulle. Me kannatamme kaikkien kysymysten demokraattista ratkaisua maan enemmistön tahdon mukaan, mikä tapahtuu kaikkien puolueitten ja poliittisten suuntausten vapaan kisailun puitteissa. Tänään me emme pyri korvaamaan chileläisten kapitalistien omistusta kollektiivisella omistuksella. Ja jos huomenna olisi välttämätöntä edetä tätä tietä pitkin, me uskomme, että tämän pitää tapahtua chileläisten enemmistön tahdon mukaan rauhanomaista tietä ja takaamalla kapitalistien hyvinvointi ja oikeudet, so. antamalla heille kunnollinen kompensaatio [heidän tuotantovälineidensä ostamisesta valtiolle].”

Erikoista huomiota on kiinnitettävä “K”P:n revisionistisen johdon “rakentavaan” asenteeseen Eduardo Frei Montalvan porvarillista reformistista hallitusta kohtaan, joka ei – yhdenmukaisesti luokkaluonteensa kanssa – epäröinyt hetkeäkään tukahduttaa ja murhata työläisiä, talonpoikia, mapucheja39, opiskelijoita ja lähiöasukkaita, jotka taistelivat taloudellisten ja poliittisten vaatimustensa puolesta (esim. Puerto Monttin asukkaiden joukkomurha [40]).

Senaatista ja Edustajainhuoneesta “K”P ja “S”P äänestivät Frein hallituksen moninaisten projektien puolesta. Talonpojat, jotka valtasivat maata; opiskelijat, jotka radikalisoivat taistelun yliopistouudistuksen puolesta; työläiset ja ay-johtajat, jotka vastustivat CUT:n ja hallituksen välistä “sopimusta”, joka rajoitti työläisten oikeuksia; ne, jotka vallankumouksellisista lähtökohdista peräänkuuluttivat aseellista taistelua ja joukkokapinan tietä – kaikkia näitä haukuttiin ultra-vasemmistolaisiksi “K”P:n lehden El Siglon sivuilla.

Samoin kuin heidän italialaiset opportunistiveljensä “K”P:n revisionistinen johto ei koskaan, ei edes UP:n aikana, lakannut yrittämästä muodostaa kerskailevaa “historiallista kompromissiaan” kristillisdemokraattien kanssa.

Joulukuussa 1970 Salvador Allendesta oli jo äänestetty presidentti, ja Luis Corvalán muotoili kunnianosoituksen revisionistiselle teesille “rauhanomaisesta tiestä”. “‘Chilen esimerkki’ osoittaa, että vallankumouksellisen prosessin tavoilla ja menetelmillä on omat erikoisuutensa kussakin maassa, ja se todistaa, että NKP:n 20. kongressin teesi ei ole niin järjetön.” Syyskuussa 1973, kaksi ja puoli vuotta sen jälkeen, kun Corvalánin johdolla oli iloittu hruštšovilaisen teesin väitettyä “voittokulkua”, ei todistettu ainoastaan venäläisen revisionistisen puolueen 20. kongressin julistaman teesin absurdiutta, vaan myös sen rikollinen ja kavala luonne paljastettiin. Corvalánin häpeämättömyydellä ei ole mitään rajaa: muutama vuosi ennen Allenden äänestystä oli Indonesiassa todistettu “rauhanomaisen tien” järjettömyys, kun kenraali Suharton porvarillisen armeijan suorittama fasistinen vallankaappaus “perustuslaillista” presidenttiä ja isänmaan isää Sukarnoa vastaan johti yli 500 000 kommunistin ja isänmaallisen murhaamiseen.

Antireformistinen “vasemmisto”

“Vasemmisto”, so. ne, jotka taistelivat “rauhanomaista tietä” vastaan, teki suuria ponnistuksia vastustaakseen porvarillista reformismia, “rauhanomaista tietä” ja luokkasopua, jotka “perinteinen vasemmisto” oli asettanut noudatettaviksi. Suuri joukko tovereita, jotka kuuluivat “vallankumoukselliseen vasemmistoon”, MIRiin, PCR:ään41 ja muihin pieniin ryhmiin, ottivat rohkeasti yhteen fasistisen diktatuurin kanssa. Vaikka revisionistit väittivätkin heidän olevan syyllisiä vallankaappauksen provosoimiseen, nämä ryhmät, huolimatta ideologisista ja poliittisista virheistään, olivat itse asiassa kaikkein johdonmukaisimpia etsiessään vallankumouksellista tietä ulos kapitalistisen riiston porvarillis-demokraattisen muodon kriisistä.

Tavalla tai toisella UP:n kokemus aiheutti erilaisia reaktioita “vallankumouksellisen vasemmiston” keskuudessa. Esimerkiksi Vallankumouksellinen Marxilainen Etujoukko (42) , joka tuohon aikaan taisteli tiettyyn mittaan asti hruštšovilaista revisionismia vastaan, halvaantui ja tuhosi itsensä. Suurin osa sen jäsenistöstä liittyi opportunistisesti “S”P:hen, jotkut “K”P:hen, kuohuttaen “vasemmistolaisimpia” siipiä ja, kiinnostavaa kyllä, heistä tuli UP-hallituksen kaikkein hartaimpia puolustajia, vaikka hallitus perustui rauhanomaisen tien teesille, jota vastaan nämä olivat aiemmin taistelleet. Loppujen lopuksi kävi selväksi, että heidän eronsa revisionismiin ei koskaan mennyt taktisia ristiriitoja pidemmälle. Kyse oli vain näennäisestä ristiriidasta yksinkertaisten teiden välillä, aseellinen tie vs. “rauhanomainen tie”. Vaalien kautta tapahtuneen UP:n “voiton” myötä ristiriita, joka aluksi motivoi näiden teiden eroa, lakkasi olemasta. Vallankumouksellinen Marxilainen Etujoukko ei koskaan ymmärtänyt, että UP:n vaalien kautta tapahtunut voitto osoittaisi “rauhanomaisen tien” mahdottomaksi. He, jotka eivät liittyneet UP:hen, säilyttivät tiettyjä järjestöllisiä yhteyksiä ja pääosin kuolivat taistellessaan fasistikaappausta vastaan.

Vallankumouksellisen kommunistisen puolueen osalta on tiedostettava, että UP:n vaalitietä tapahtuneen “voiton” ja “rauhanomaisen tien” aiheuttama valinnan ja tuhoamisen prosessi myös heikensi sitä suuresti ja aiheutti suuria sisäisiä jakoja jättäen sille vain pienen vaikutuksen kansanjoukkojen keskuudessa ja lähes täysin eristi sen suuresta taisteluinnosta ja olemassaolevista luokkayhteenotoista. Näin kävi tismalleen samaan aikaan, kun kaksi herkästi räjähtävää ainesta alkoi yhdistyä: työläisten ja kansan yleinen tyytymättömyys yhdistettynä UP:n johdon horjuvaisuuteen, halvaantumiseen ja legalismiin sekä taantumuksellisten ja fasistien avoimeen sabotaasiin, jota harjoitettiin jenkki-imperialismin suojissa ja jenkki-imperialismin käskystä.

Käydäkseen poliittista taistelua ja säilyttääkseen itsensä Vallankumouksellinen Kommunistinen Puolue siirsi mekaanisesti Kiinan Kommunistisen Puolueen kansainvälisen kannan Chileen, mikä johti heidät vakaviin virheisiin luonnehdittaessa Chilen vallankumouksen pääasiallista imperialistista vihollista. He hyökkäsivät yhtä voimakkaasti ja välillä jopa voimakkaammin venäläistä sosiali-imperialismia kuin jenkki-imperialismia vastaan. Samalla he tulivat sivuuttaneeksi sen tosiasian, että vaikka molemmat imperialismit olivat yhtä vaarallisia kansoille yleensä, niin jenkki-imperialismi oli Chilessä hallitsevana. Joka tapauksessa PCR:n tärkeä ansio oli, että se piti anti-imperialistisen keskustelun hengissä eikä rajoittanut sitä yksinomaan propagandan tasolle. Yhteiskunnallisten olosuhteiden vuoden 1979 loppuun mennessä nostaman yhteenoton välttämättömyyden myötä ja edistettyään ja osallistuttuaan vastarintaan fasistista sotilasdiktatuuria vastaan molemmat ryhmäkunnat, joihin PCR oli jakautunut, lakkasivat olemasta puolueena ja osa heidän jäsenistöstään, niistä jotka pysyivät Chilessä, jatkoivat taistelua kansanvallankumouksen ja sosialismin puolesta.

Järjestö, joka erottui edukseen yhdistäessään tärkeitä aineksia erimielisyydessään UP:n johdon porvarillisen reformismin kanssa, oli MIR. Tämä liike koostui pääasiallisesti radikaaleista opiskelijoista, joihin oli syvästi vaikuttanut Kuuban kokemus ja sissitaistelija Ernesto “Che” Guevaran henkilö. He nostattivat iskulauseita aseellisen taistelun puolesta perustaen nämä teoriaan “sissi-focosta”43, “vuorille menemisestä”. MIR kehitti noina vuosina moninaisia kokemuksia työskennellessään joukkojen parissa eri rintamilla, mikä johti heidän nousemiseensa suurimmaksi “ultra-vasemmistolaiseksi”, kuten UP:n revisionistit heitä kutsuvat, järjestöksi. Poliittisesti MIR kehitti eräänlaisen kriittisen tuen Salvador Allenden hallitukselle. He tekivät tiettyjä toimia vallatakseen pieniä maatalous- ja teollisuusomaisuuksia, samoin kuin isoja ja monopolistisiakin, joiden he katsoivat olevan samaa tai lähes samaa. Tämä auttoi kasvattamaan sekaannusta siitä, mikä olisi Chilen vallankumouksen ensisijainen, mikä taas toissijainen vihollinen.

Vanhan MIRin loistavia hahmoja olivat sellaiset henkilöt kuin Miguel Henríquez44, joka esimerkillisellä rohkeudella omistautui vallankumoukselliseen taisteluun. Tämän päivän miriläiset ovat silkka läimäys edellisten kasvoille; he eivät ainoastaan perääntyneet siihen pisteeseen asti, että MIR muutettiin pelkiksi pikku jäänteiksi vanhasta, vaan he myös hylkäsivät kaikki vallankumoukselliset ajatuksensa ja muuttivat itsensä kapitalistisen riiston puolestapuhujiksi liittymällä “S”P:hen tai PPD:hen45 tai jopa kristillisdemokraatteihin.

Esimerkki yksilöllisestä reformisminvastaisesta taistelusta, eristettynä joukoista, saavutti selkeimmän ilmauksensa VOP:ssä46. Kohdatessaan poliisivainoa ja keinona “herättää” massat UP:n illuusiosta, sen jäsenet muuttivat itsensä “eläviksi pommeiksi” ja räjäyttivät itsensä tutkintapoliisin päämajan edessä. Kaikki heidän jäsenensä ja joitakin poliiseja kuoli.

On hyvä muistaa trotskilaistaustaisen VOP:n erään johtajan viheliäiset hyökkäykset. Nykyisin tämä henkilö, Luis Vitale47, yrittää “pelastaa marxilaisuuden kristillisellä etiikalla”. Vitales, joka ei ollut tyytyväinen jäsenyydestään suuressa määrässä pieniä pikkuporvarillisia ryhmiä, teeskenteli olevansa historioitsija ja hyökkäsi Bernardo O’Higginsiä48 ja muita Espanjan kolonialismia vastustaneita itsenäisyystaistelijoita vastaan sillä perusteella, että he eivät taistelleet sosialistisen vallankumouksen puolesta.

Toinen humoristinen kopla oli trotskilainen Vallankumouksellinen Työväenpuolue49, joka jakaantui pieniin ryhmiin. UP:n aikana sen sanomalehti kutsui kansalliseen lakkoon Allenden tukemiseksi; 15 päivää myöhemmin epäonnistuttuaan toteuttamaan kansallisen lakon se kutsui maanosan kattavaan lakkoon, ja, odottamatta yhtään sympatiaan kutsulleen, 15 päivää myöhemmin se kutsui “maailmanlakkoon Allenden tukemiseksi ja imperialistista hyökkäystä vastaan”.

Moninaiset vasemmistolaiset ryhmät, lukuun ottamatta trotskilaisia, jotka ovat revisionismin rikoskumppaneita, etsivät vallankumouksellista ulospääsyä Chilessä 11.9.1973 asti vallinneen porvarillis-demokraattisen järjestelmän kriisistä. Heidän ponnistuksensa olivat suuria ja sankarillisia. Kukaan ei voi väittää, että heidän tappionsa olisivat johtuneet “tahdon” tai rohkeuden puutteesta; päinvastoin, sitä heillä oli paljon. Selitystä heidän tappiolleen on etsittävä heidän käytäntöään ohjanneista ajatuksista, heidän eklektisestä ajattelustaan, joka oli kaukana vallankumouksellisesta proletaarisesta ymmärryksestä, marxilais-leniniläisestä ideologiasta, Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin opetusten soveltamisesta Chilen todellisuuteen.

Jälleen kerran työläisten ja kansan veren kustannuksella, rehellisten ja militanttien taistelijoiden henkien kustannuksella luokkataistelu muistutti meitä, että työväenluokalla ja kansoilla ei ole tulevaisuutta, ei näköalaa aitoon yhteiskunnalliseen muutokseen, sosialismiin, ellei heillä ole aitoa proletaarista puoluetta, luokkataistelussa karaistua ja kommunistisen ideologian, marxismi-leninismin, pohjalta muodostettua.

Fasistisen sotilasvallankaappauksen 25. vuosipäivänä Chilen työväenluokalla ja kansalla on näytettävänään muutakin kuin tappioita. Pääasiassa sillä on oikea aarrearkullinen arvokkaita opetuksia, jotka se on saanut veren ja 18 vuotta kestäneiden ideologisten, poliittisten ja järjestöllisten, aidon marxilais-leniniläisen puolueen rakentamiseen käytettyjen ponnistusten kautta. Chilen Kommunistisessa Puolueessa (Proletaarinen toiminta) [PC(AP)] nämä ponnistukset on kruunattu menestyksellä. Tällä puolueella ei ole muita sitoumuksia kuin ne, jotka juontuvat johdonmukaisesta vallankumouksellisuudesta, marxismi-leninismistä, Chilen työväenluokan ja kansan vallankumouksellisista eduista. Se on kyennyt ja kykenee tänäkin päivänä, toisin kuin mikään muu itseään vasemmistolaiseksi tai vallankumoukselliseksi kutsuva järjestö, tuottamaan ainekset, jotka mahdollistavat menneiden tapahtumien todellisten syiden paljastamisen, jotta voimme menestyksekkäästi käydä nykyiseen vallankumoukselliseen taisteluun ja osoittaa sen näköalat.

Päätökseksi esitämme seuraavan katkelman PC(AP):n Ohjelmateeseistä, jotka julkaistiin vuoden 1995 kesäkuussa:

Meitä edeltäneistä sankarillisista taistelujen päivistä pitäisi tehdä yhteenveto avoimesta, tieteellisestä näkökulmasta jättäen syrjään dogmaattisen, idealistisen ja olemuksellisesti uskonnollisen tutkimusotteen, joka riistää noilta päiviltä kaiken vallankumouksellisen olemuksen esittäen ne jonakin jo loppuun vietynä, jonakin, mitä ei voida alistaa analyysille, joka saattaisi paljastaa niiden onnistumiset ja puutteet, positiiviset ja negatiiviset opetukset, jotka niistä kantautuvat. Ne, jotka tänään jatkavat vielä tuohon tapaan, kätkevät ideologisen tai älyllisen kyvyttömyytensä, tai, vielä pahempaa, pitäytyvät vanhoissa virheissä, jotka johtavat kansan uusiin tappioihin.

Tervejärkisestä ja oikeasta näkökulmasta katsoen on tutkittava sekä objektiivisia että subjektiivisia tekijöitä, jotka määräsivät menneitä taisteluita. Tätä tietä voimme saavuttaa oikeita opetuksia, jotka tekevät meille mahdolliseksi täyttää kansandemokratian ja sosialismin historiallisen vaatimuksen.

Aloittaen siitä ymmärryksestä, että meidän maamme kaltaisessa maassa objektiiviset olosuhteet (kansallinen ja yhteiskunnallinen sorto ja riisto) vallankumoukselliselle muutokselle ovat aina olleet läsnä, on ennen kaikkea välttämätöntä analysoida syvällisemmin sitä politiikkaa, joka ohjasi menneitä taisteluja.

Epäilemättä subjektiivisen tekijän laatu on aina ollut ensisijaisen tärkeää, ja taistelun tulos, sen voitto tai tappio, on aina riippunut perusteellisella tavalla tästä. Menneiden taistelujen epäonnistuminen ei ole seurausta objektiivisen tekijän puuttumisesta tai sen heikkoudesta tai tämän tai tuon petollisuudesta, ja vielä vähemmän se on seurausta epäitsekkään kansamme omistautuneisuuden puutteesta. Päinvastoin, kansamme on täyttänyt tuhansia sivuja sankarillisuudellaan, joka liikuttaisi kenet tahansa kyyneliin.

Vastarinta imperialismille ja taantumukselle ja niiden hylkääminen menneisyydessä, erityisesti tasavaltalaiskaudella, ei voinut nojata ohjelmiin aidolla vallankumouksellisella luokkavaihtoehdolla olemassa olevan porvarillisen vallan tuhoamiseksi ja uuden vallan, sosialismin, rakentamiseksi. Päinvastoin, nämä vaihtoehdot perustuivat edistyksellisiin reformeihin, “demokratian laajentamiseen”, yritykseen vähitellen “vallata” imperialismista riippuvainen kapitalistinen valtio, pyrkimykseen “muuntaa” tuo valtio kansan ja työläisten “palvelukseen”. Perustuen tähän kansanliikkeen entisten johtajien virheelliseen ideologiseen ja ohjelmalliseen perustaan, kehittyi taistelun muotoja, joiden näköalana ei ollut laittaa vallan valtaamista, so. yhteiskunnallista vallankumousta, päiväjärjestykseen. Hyvä esimerkki tästä on UP:n valitsema parlamentaarinen tie, “rauhanomainen tie”, mikä merkitsi kokonaista tragediaa Chilen työväen- ja kansanliikkeelle. Tämä voidaan nähdä myös itse antifasistisessa vastarinnassa, jota käytiin aina porvarillisen demokratian palauttamiseksi, vaikka käytiinkin avoimia ja joukkoluontoisia taisteluja, jopa aseellisia taisteluja.

Tässä trendissä kansallinen ja yhteiskunnallinen vapautuminen, kansandemokraattinen ja sosialistinen vallankumous loistivat poissaolollaan.

Subjektiivinen tekijä, poliittinen johto ja sen ideat ovat näin ollen määräävä elementti, josta työväen ja kansan taistelut riippuvat. Entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden kaatuminen ovat universaali todiste meidän kantamme puolesta; että se, mikä siellä tapahtui, ei ollut sosialismin, vielä vähemmän kommunistisen ideologian, epäonnistuminen, vaan päinvastoin se oli seuraus heidän luopuruudestaan ja petoksestaan. Tänään se on selvää jopa ultra-sokeille idealisteille, niille, jotka eivät halunneet nähdä noiden puolueiden johtajien ja noiden entisten valtioiden revisionistista ja antikommunistista todellisuutta.

Kansallinen ja kansainvälinen taantumus ovat kuranneet vedet hetkeksi historiassa. Jotkut itse itsensä vasemmistolaisiksi ja vallankumouksellisiksi määritelleet ovat jättäneet taisteluhaudat ja liittyneet avoimesti taantumuksen riveihin, toiset yhä horjuvat puolelta toiselle ja yrittävät opportunistisesti palvella taantumusta ja imperialismia käyttämällä “edistyksellisiä”, sosialidemokraattisia fraaseja.

Joukot, vaikkakin väliaikaisesti hämillään, etsivät ulospääsyä kapitalistisen yliriiston kriisistä, työväen- ja kansanliikkeet seuraavat toisiaan. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että Chilessä, niin kuin muuallakin maailmassa, työläisten ja kansan vallankumouksellisen taistelun uusi aalto on muotoutumassa. Tätä tulisi tervehtiä vallankumouksellisella luokkaideologialla ja -politiikalla. Sellaisella, joka on korkeampaa kaliiperia kuin menneisyydessä. Sellaisella, joka todella tekee mahdolliseksi saavuttaa nykyiselle aikakaudelle asetetut päämäärät ja joka varmistaa prosessin näköalojen sosialistisuuden.

Selitykset

  1. Augusto José Ramón Pinochet Ugarte (1915–2006) oli Chilen vuoden 1973 sotilasvallankaappauksen johtaja ja maan presidentti vuosina 1974–1990.
  2. Unidad Popular (suom. Kansan Yhtenäisyys), UP, oli vuonna 1969 perustettu ja 1981 lakkautettu koalitio, jonka pääasiassa muodostivat Chilen Sosialistinen Puolue ja Chilen Kommunistinen Puolue. Sen ideologiana oli demokraattinen sosialismi.
  3. Salvador Guillermo Allende Gossens (1908–1973) oli Chilen Sosialistisen Puolueen perustaja ja johtaja, Kansan Yhtenäisyyden johtaja sekä maan presidentti vuodesta 1970 kuolemaansa vuonna 1973.
  4. Palacio de La Moneda on Chilen pääkaupungissa, Santiagossa sijaitseva presidentin virkapalatsi.
  5. Central Única de Trabajadores de Chile (suom. Chilen Työväen Yhtenäisyyskeskus), CUT, oli Chilessä vuosina 1953–1973 toiminut ammattiliittojen keskusjärjestö.
  6. Partido Comunista de Chile (suom. Chilen Kommunistinen Puolue) on vuonna 1922 perustettu puolue. Tekstissä sana kommunistinen esiintyy lainausmerkeissä, millä kirjoittaja on halunnut viestiä, että puolue ei todella ole kommunistinen. Tekstissä lyhennetään “K”P, virallinen lyhenne on PCCh.
  7. Partido Socialista de Chile (suom. Chilen Sosialistinen Puolue) on vuonna 1933 perustettu puolue. Tekstissä sana sosialistinen esiintyy lainausmerkeissä, millä kirjoittaja on halunnut viestiä, että puolue ei todella ole kommunistinen. Tekstissä lyhennetään “S”P, virallinen lyhenne on PS.
  8. Cordón Industrial (suom. teollisuusvyöhyke) oli sosialistisen kaksoisvallan elin. Niitä perustettiin kansan ja työväenluokan toimesta Chilessä vuosina 1970–1973.
  9. Englanninnoksessa käytetään ilmausta Community Commando. Tarkoitetaan vallankumouksellisia erikoisjoukkoja.
  10. Nikita Sergejevitš Hruštšov oli Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen pääsihteeri vuosina 1953–1964. Hänen klikkinsä kaappasi vallan NKP:n 20. kongressissa. Hruštšovilaiset lakkauttivat proletariaatin diktatuurin ja asettivat tilalle uuden porvariston luokkaherruuden.
  11. NKP:n 20. kongressi pidettiin vuonna 1956. Kongressi on tunnettu Hruštšovin pitämästä ns. salaisesta puheesta, jossa muodollisesti irtisanouduttiin Stalinista, sisällöllisesti kommunismista.
  12. Luis Alberto Corvalán Lepe (1916–2010) oli Chilen Kommunistisen Puolueen pääsihteerinä sotilasdiktatuurin ajan. Fasistit pidättivät Corvalánin 11.9.1973. Yhdysvaltain kanssa tekemässään sopimuksessa Neuvostoliitto vaihtoi hänet Vladimir Bukovskyyn. Corválan sai turvapaikan Neuvostoliitosta ja palasi Chileen vuonna 1988.
  13. Ramón Augusto Silva Ulloa (1914–2004) oli alun perin Chilen Sosialistisen Puolueen jäsen. Hänet erotettiin puolueesta vuonna 1967, ja hän perusti muiden samalla kertaa erotettujen kanssa Kansan Sosialistisen Liiton (esp. Únion Socialista Popular), USOPOn.
  14. Democracia Cristiana (suom. Kristillisdemokraatit), DC, on vuonna 1957 perustettu puolue.
  15. Carlos Prats González (1915–1974) oli Chilen armeijan kenraali ja Allenden varapresidentti. Fasistit murhasivat hänet autopommilla Argentiinassa vuonna 1974.
  16. Alberto Arturo Miguel Bachelet Martínez (1923–1974) oli Chilen ilmavoimien prikaatikenraali. Fasistit kiduttivat hänet hengiltä.
  17. Partido Radical (suom. Radikaalipuolue) oli 1863 perustettu liberaalipuolue. Puolue lakkautettiin 1994.
  18. Movimento de Acción Popular Unitaria (suom. Kansan Yhtenäinen Toimintaliike), MAPU, oli vuonna 1969 perustettu, vapautuksen teologiaa kannattanut kristillissosialistinen puolue. Sen perustajat lähtivät Kristillisdemokraateista, koska he halusivat vasemmistolaisen kristillisen puolueen. Kongressissaan vuonna 1970 puolue määritteli ideologiakseen marxismi-leninismin. Puolue lakkautettiin 1994.
  19. Partido Izquierda Cristiana de Chile (suom. Chilen Kristillinen Vasemmistopuolue), IC, oli vuonna 1971 perustettu, vapautuksen teologiaa kannattanut kristillissosialistinen puolue. Sen ero MAPUun on, että se ei hyväksynyt marxismi-leninismiä. Puolue lakkautettiin 2013.
  20. Ricardo Froilán Lagos Escobar (s. 1938) on entinen Chilen Sosialistisen Puolueen jäsen. Vuonna 1987 hän perusti Demokraattipuolueen (PPD), jonka ehdokkaana hänet valittiin maan presidentiksi. Hän toimi virassa vuosina 2000–2006.
  21. Näin kävikin hyvin pian. Entinen Chilen Sosialistisen Puolueen jäsen Ricardo Lagos toimi presidenttinä vuosina 2000–2006. Tämän jälkeen Chilen Sosialistisen Puolueen Michelle Bachelet (s. 1951) on toiminut maan presidenttinä vuosina 2006–2010, ja vuodesta 2014 hän on ollut jälleen presidenttinä.
  22. Marcelo Schilling Rodríguez (s. 1949) on Chilen Sosialistisen Puolueen jäsen ja kansanedustaja.
  23. Sotilasdiktatuurin jälkeen vuonna 1990 Chilen presidentiksi valittiin kristillisdemokraatti Patricio Aylwin Azócar (s. 1918), jonka johdolla maassa alkoi “sovittelun” aikakausi. Tämän yhteydessä selviteltiin sotilasdiktatuurin hirmutekoja ja tunnustettiin niitä. Pinnan alla kuitenkin jatkettiin vallankumouksellisen työväenliikkeen vainoamista, kun fasistit käytännössä katsoen armahdettiin.
  24. Viiden tähden hotellilla viitataan fasistien vankilaoloihin.
  25. Viitataan trotskilaiseen fraasiin “työväen itsehallinnosta”. Myös Titon Jugoslaviassa puhuttiin “työväen itsehallinnosta”.
  26. Movimiento de Izquierda Revolucionaria (suom. Vallankumouksellisen Vasemmiston Liike), MIR, on vuonna 1965 perustettu vasemmistolainen järjestö. Alun perin se piti sisällään hyvinkin vaihtelevia kapinallisia aineksia, mutta parissa vuodessa sen ideologiaksi vakiintui lähinnä guevaralaisuus. Ideologian vakiinnuttua MIR toimi vallankumouksellisena puolueena, kunnes se revisioitui täysin sotilasdiktatuurin päättyessä.
  27. Frente Patriótico Manuel Rodríguez (suom. Manuel Rodríguezin Isänmaallinen Rintama), FPMR, on chileläinen kaupunkisissiliike. Sen nimi tulee Manuel Xavier Rodríguez Erdoízalta (1785–1818), joka oli Chilen itsenäisyyttä ajanut sissijohtaja. FPMR toimi lähinnä Pinochetin aikana tavoitteenaan sotilasdiktatuurin kumoaminen. Liike yritti mm. 1986 salamurhata Pinochetin. Sotilasdiktatuurin jälkeen liikkeen toiminta on paljolti hiljentynyt.
  28. Jorge Insunza Becker (s. 1936) on Chilen Kommunistisen Puolueen jäsen ja entinen kansanedustaja.
  29. Gladys del Carmen Marín Millie (1941–2005) oli Chilen Kommunistisen Puolueen pitkäaikainen jäsen. Hän toimi puolueen pääsihteerinä 1994–2002 ja puheenjohtajana vuodesta 2002 kuolemaansa vuonna 2005.
  30. Viitataan Marxin kuuluisaan lausahdukseen teoksessa Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista.
  31. Parlamenttikretinismi on Leninin käyttämä pilkkanimitys käytännölle, joka rajoittuu pelkästään parlamentaariseen toimintaan ja tätä tukevaan oheistoimintaan.
  32. Gabriel González Videla (1898–1980) oli Chilen presidentti vuosina 1946–1952. Videlan hallitus tunnetaan mm. kovista kommunistivainoistaan. Vuonna 1948 Videlan johdolla säädettiin Laki demokratian pysyväksi puolustamiseksi (esp. Ley de Defensa Permanente de la Democracia), jolla kiellettiin kommunismi. Monet, erityisesti kommunistit, viittaavat lakiin nimellä la ley maldita, kirottu laki.
  33. Carlos Ibáñez del Campo (1877–1960) oli armeijan kenraali ja Chilen presidentti vuosina 1927–1931 ja 1952–1958.
  34. Volodia Teitelboim Volosky (1916–2008) oli Chilen Kommunistisen Puolueen pitkäaikainen jäsen. Hän eli suurimman osan sotilasdiktatuurin ajasta maanpaossa Neuvostoliitossa. Hän toimi Chilen Kom. Puolueen puheenjohtajana vuosina 1989–1994.
  35. Jorge Alessandri Rodríguez (1896–1986) oli Chilen presidentti vuosina 1958–1964. Hän oli myös Allenden vastaehdokas vuoden 1970 vaaleissa, jotka Allende voitti.
  36. Eduardo Nicanor Frei Montalva (1911–1982) oli Chilen kristillisdemokraattinen presidentti vuosina 1964–1970.
  37. Revolución en libertad (suom. vallankumous vapauden vallitessa) oli Montalvan hallituksen iskulause. Siihen kuului viisi periaatetta: taloudellinen kehitys, koulutus ja tekninen koulutus, solidaarisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus, poliittinen osanotto sekä kansanvalta.
  38. Alliance for Progress (suom. Liitto edistyksen puolesta) oli Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn vuonna 1961 alullepanema ohjelma Yhdysvaltojen ja Latinalaisen Amerikan välisen taloudellisen yhteistyön kehittämiseksi. Tosiasiallisesti kyseessä oli Yhdysvaltain imperialistinen hanke.
  39. Mapuchet ovat Chilen ja Argentiinan alueilla elävä alkuperäiskansa.
  40. Puerto Monttin verilöyly alkoi 9.3.1969, kun maattomat ihmiset olivat vallanneet päiviä aiemmin maata itselleen. Chilen sisäministeri Edmundo Pérez Zujovic (1912–1971) määräsi 250 poliisia hyökkäämään valtaajien kimppuun. Kahdeksan valtaajaa sai surmansa, ja kaikki uudet kodit poltettiin. Puerto Monttin verilöyly heikensi presidenttinä toimineen Montalvan kannatusta niin, että tätä ei valittu toiselle kaudelle vuoden 1970 vaaleissa. Vaalit voitti Allende.
  41. Partido Comunista Revolucionario (Vallankumouksellinen Kommunistinen Puolue), PCR, oli vuosina 1966–1985 toiminut kommunistinen puolue. Vuonna 1978 osa jäsenistöstä erosi perustaakseen PC(AP):n. Vuonna 1984 PCR oli mukana perustamassa Vallankumouksellista Internationalistista Liikettä, RIMiä.
  42. Vanguardia Revolucionaria Marxista (Vallankumouksellinen Marxilainen Etujoukko), VRM, oli lyhytikäinen kommunistinen järjestö 1960-luvun alussa.
  43. Fokismi (esp. foquismo) on Régis Debrayn Kuuban vuoden 1959 vallankumouksen pohjalta muotoilema vallankumousteoria. Sen pääperiaatteena on pienten sissiyksiköiden tekemien terrori-iskujen avulla nostattaa yleistä tyytymättömyyttä ja näin lietsoa kansa vallankumoukselliseen kapinaan. Fokistinen vallankumousteoria on keskeinen osa guevaralaisuutta.
  44. Miguel Enríquez Espinosa (1944–1974) oli MIRin perustajajäsen ja sen pääsihteeri vuodesta 1967 kuolemaansa vuonna 1974. Hän kuoli fasistien murhaamana.
  45. Partido por la Democracia (Puolue Demokratian puolesta) on vuonna 1987 perustettu liberaali sosialidemokraattinen puolue.
  46. Vanguardia Organizada del Pueblo (Kansan Organisoitu Etujoukko), VOP, oli vuosina 1968–1971 toiminut aseellinen ryhmä. Ideologialtaan se oli lähinnä trotskilainen. Ryhmä suoritti Edmundo Pérez Zujovicin salamurhan vuonna 1971.
  47. Luis Vitale (1927–2010) oli vuonna 1965 perustamassa MIRiä, josta hänet erotettiin vuonna 1969 trotskilaisuuden vuoksi. Vuonna 1973 sotilasvallankaappauksen jälkeen fasistit ottivat hänet kiinni. Vuonna 1974 Vitale lähti maanpakoon Saksaan.
  48. Bernardo O’Higgins (1778–1842) johti Chilen itsenäisyyssotaa Espanjaa vastaan ja toimi maan johtajana 1817–1823. Maa itsenäistyi O’Higginsin johdolla 1818. Hänet syrjäytettiin vallasta 1823.
  49. Ei ole aivan selvää, mihin puolueeseen tällä viitataan. Todennäköisesti kyseessä on joko Trotskin johtamaan Neljänteen Internationaaliin kuulunut Partido Obrero Revolucionario (suom. Vallankumouksellinen Työväenpuolue), joka oli olemassa 1937–1964, tai vuonna 1972 perustettuun Partido Socialista Revolucionario (suom. Vallankumouksellinen Sosialistinen Puolue), joka kuului Neljännen Internationaalin Yhdistyneeseen Sihteeristöön.

Reformism: the Gateway to Fascism
Communist Party of Chile (Proletarian Action)
Eduardo Artes, elokuu, 1998

Suomennos ja selitykset: Suomen Kommunistinen ryhmä, 2014

Josif Stalin: Pietarin rintamasta (1919)

PIETARIN RINTAMASTA

”Pravda” lehdelle annettu haastattelu

Palattuaan hiljattain Pietarin rintamalta toveri Stalin kertoi kirjeenvaihtajallemme vaikutelmistaan rintaman tilanteesta.

1. PIETARIIN JOHTAVAT TIET

Pietariin johtavat tiet ovat niitä paikkoja, joista lähtemällä vihollinen voi onnistuessaan saartaa Pietarin, eroittaa sen Venäjästä ja lopulta vallata sen. Sellaisia ovat: a) Petroskoin lohko, jonka suuntana on Zvanka, päämäärä — Pietarin saartaminen idästäkäsin; b) Aunuksen lohko suuntanaan Lotinapelto, päämäärä — meneminen petroskoilaisten sotajoukkojemme selustaan; c) Karjalan lohko, jonka suunta on suoraan Pietariin, päämäärä — Pietarin valtaaminen pohjoisestakäsin; d) Narvan lohko suuntanaan Hatsina ja Krasnoje Selo, päämäärä — Pietarin valtaaminen lounaastakäsin tai ainakin Hatsinan – Tosnon radan valtaaminen ja Pietarin saarrostaminen etelästä; e) Pihkovan lohko suuntanaan Dno – Bologoje, päämäärä — Pietarin eristäminen Moskovasta; f) lopuksi Suomenlahti ja Laatokka, jotka tekevät mahdolliseksi vihollisen maihinnousun Pietarin länsi- ja itäpuolella.

2. VIHOLLISEN VOIMAT

Vihollisen voimat ovat näillä lohkoilla kirjavia ja erilaisia. Petroskoin lohkolla toimii serbialaisia, puolalaisia, englantilaisia, kanadalaisia ja venäläisten valkokaartilaisupseerien ryhmä. Niitä kaikkia pidetään yllä niinsanottujen liittolaisten varoilla. Aunuksen lohkolla on valkosuomalaisia, jotka Suomen hallitus on värvännyt sopimuksilla pariksi kolmeksi kuukaudeksi. Valkosuomalaisten johdossa on saksalaisen miehityksen ajalta jääneitä saksalaisia upseereita. Karjalan lohkolla on suomalaisten niinsanottuja säännöllisiä joukkoja. Narvan lohkolla on venäläisistä sotavangeista värvättyjä venäläisiä joukko-osastoja ja paikallisesta väestöstä värvättyjä inkeriläisiä joukko-osastoja. Näiden joukko-osastojen johdossa on kenraalimajuri Rodzjanko. Pihkovan lohkolla on myöskin sotavangeista ja paikallisista asukkaista muodostettuja venäläisiä joukko-osastoja, joiden johdossa on Balahovitsh. Suomenlahdella toimii torpeedoveneitä (5–12) ja sukellusveneitä (2–8), jotka kaikesta päätellen ovat englantilaisia ja suomalaisia.

Kaikki tiedot puhuvat siitä, että Pietarin rintamalla vihollisen voimat eivät ole suuria. Vihollisen aktiivisin Narvan lohko kärsii yhtä suurta taistelukuntoisten ”ihmisvarojen” puutetta kuin muutkin, vähemmän aktiiviset, joskaan ei vähemmän tärkeät lohkot.

Tämä oikeastaan onkin selityksenä sille, että huolimatta ”Times” lehden[1] voitonhuudoista jo kaksi kuukautta sitten Pietarin kukistumisesta ”parin kolmen päivän kuluttua” vihollinen ei suinkaan saavuttanut yleistä päämääräänsä — Pietarin saartamista, vaan se ei edes kyennyt tuona aikana toteuttamaan ainoatakaan osittaista lohkotehtävää jonkin ratkaisevan kohdan valloittamisen mielessä.

Ilmeistä on, että Suomessa olevan kenraali Judenitshin johtamaa kuulua ”luoteisarmeijaa”, johon vanha kettu Gutshkov panee toiveita Denikinille antamassaan selostuksessa, ei toistaiseksi ole saatu syntymään.

3. VIHOLLISEN LASKELMAT

Kaikesta päätellen vihollinen on rakentanut laskelmansa ei ainoastaan tai oikeammin sanoen ei niinkään paljon omiin voimiinsa kuin kannattajiensa — sotajoukkojemme selustassa, Pietarissa ja rintamilla olevien valkokaartilaisten voimiin. Ennen kaikkea, Pietarissa olleet porvarillisten valtioiden (Ranskan, Sveitsin, Kreikan, Italian, Hollannin, Tanskan, Romanian y.m.) niinsanotut lähetystöt, jotka ovat harjoittaneet valkokaartilaisten rahoittamista sekä vakoilua Judenitshin ja Englannin, Ranskan, Suomen ja Eestin porvariston hyväksi. Nämä herrat kylvivät rahaa oikealle ja vasemmalle lahjoen armeijamme selustassa kaiken lahjottavan. Edelleen, venäläisen upseeriston lahjottavissaoleva osa, joka oli unohtanut Venäjän, menettänyt kunniansa ja oli valmis siirtymään työläisten ja talonpoikain Venäjän vihollisten puolelle. Lopuksi Pietarin proletariaatille katkeroituneet entiset ihmiset, porvarit ja tilanherrat, jotka olivat koonneet, kuten myöhemmin kävi ilmi, aseita ja odottivat sopivaa tilaisuutta iskeäkseen meidän sotajoukkojamme selkään. Näiden voimien varaan vihollinen perustikin laskelmansa hyökätessään Pietaria vastaan. Oli vallattava Krasnaja Gorka, tuo Kronstadtin avain, ja herpaannutettava siten linnoituspiiri, nostatettava kapina linnakkeissa ja tulitettava Pietaria, jotta sitten, yhdistämällä yleisen hämmingin hetkellä aloitettu hyökkäys rintamalla kapinaan Pietarissa, olisi voitu saartaa ja vallata proletaarisen vallankumouksen kehto, — sellaisia olivat vihollisen laskelmat.

4. TILANNE RINTAMALLA

Vihollisen laskelmat eivät kuitenkaan pitäneet paikkaansa. Krasnaja Gorka, joka oli joutunut vasemmistoeserrien sisältäpäin tekemän kavalluksen vuoksi yhdeksi vuorokaudeksi vihollisen käsiin, palautettiin nopeasti Itämeren laivaston merimiesten mereltä ja maalta antamalla voimakkaalla iskulla takaisin Neuvosto-Venäjälle. Itämeren laivaston Vallankumouksellinen sotaneuvosto pani lujalla kädellä nopeasti järjestykseen Kronstadtin linnakkeet, jotka oikeistoeserrien, ”isänmaanpuolustaja”-menshevikkien ja upseeriston lahjottavissaolevan osan kavalluksen vuoksi alkoivat eräällä hetkellä jo horjua. Niinsanotut lähetystöt ja niiden vakoilijat vangittiin ja vietiin rauhallisempiin paikkoihin, jolloin eräistä lähetystöistä löydettiin konekiväärejä, kiväärejä (vieläpä yksi tykkikin Romanian lähetystöstä), salaisia puhelinkeskuksia y.m. Pietarin porvariskortteleissa suoritettiin yleinen kotitarkastus, jolloin löydettiin neljätuhatta kivääriä ja monta sataa pommia.

Mitä tulee vihollisen yleiseen hyökkäykseen, niin se ei suinkaan päättynyt voittoon, vaikka ”Times” kirkui siitä, vaan se ei ehtinyt edes alkaakaan. Aunuksen seudulla olleet valkosuomalaiset, jotka pyrkivät valtaamaan Lotinapellon, on lyöty takaisin ja ajettu Suomen rajan taa. Vihollisen Petroskoin ryhmä, joka oli muutaman kilometrin päässä Petroskoista, perääntyy nykyään nopeasti meidän joukkojemme ahdistamana, jotka olivat kiertäneet sen selustaan. Vihollisen Pihkovan ryhmä on päästänyt aloitteen käsistään juuttuen yhteen kohtaan ja vieläpä paikoitellen perääntyenkin. Mitä tulee vihollisen aktiivisimpaan Narvan ryhmään, niin se ei ole suinkaan saavuttanut tarkoitustaan, vaan päinvastoin perääntyy jatkuvasti meidän joukkojemme ahdistamana, hajoaa ja hupenee Punaisen Armeijan iskujen alla Jamburgiin johtavilla teillä. Ententen voitonhuudot ovat näinollen osoittautuneet ennenaikaisiksi. Gutshkovin ja Judenitshin toiveet eivät ole toteutuneet. Yhä vielä passiivisesta Karjalan lohkosta ei voida toistaiseksi sanoa mitään, sillä Viteleen tehtaan[2] luona kärsimänsä tappion jälkeen Suomen hallitus on alentanut huomattavasti ääntään ja lopettanut Venäjän hallituksen törkeän parjaamisen, ja samalla ovat Karjalan rintamalla loppuneet miltei kokonaan niinsanotut selkkaukset.

Onko tämä tyyntä myrskyn edellä vai ei, sen tietää vain Suomen hallitus. Joka tapauksessa voin sanoa, että Pietari on valmis kaikkien mahdollisten yllätysten varalta.

5. LAIVASTO

En voi olla mainitsematta muutamaa sanaa laivastosta. Ei voida olla tervehtimättä sitä, että Itämeren laivasto, jota pidettiin tuhoutuneena, syntyy uudestaan mitä tosiasiallisimmalla tavalla. Sen tunnustavat ei vain ystävät, vaan myöskin viholliset. Yhtä ilahduttavaa on, että venäläisen upseeriston erään osan mätäpaise — sen lahjottavuus — on kaikkein vähiten tarttunut laivaston päällikkökuntaan: on löytynyt kuitenkin miehiä, jotka kunniakseen pitävät Venäjän arvoa ja riippumattomuutta englantilaista kultaa kalliimpana. Vieläkin ilahduttavampaa on se, että Itämeren laivaston matruusit ovat löytäneet jälleen oman minänsä herättämällä urotöillään henkiin Venäjän vallankumouksellisen laivaston parhaat perinteet. Ilman näitä ehtoja Pietaria ei olisi voitu suojata mitä vaarallisimmilta yllätyksiltä meren puolelta. Mitä kuvaavinta laivastomme uudestisyntymisen luonnehtimiseksi on meidän kahden torpeedoveneemme kesäkuussa käymä epätasaväkinen taistelu vihollisen neljää torpeedovenettä ja kolmea vedenalaista vastaan, josta taistelusta meidän torpeedoveneemme suoriutuivat matruusien uhrautuvaisuuden ja toimineen osaston komentajan taitavan johdon ansiosta voittajina ja upottivat vihollisen yhden sukellusveneen.

6. YHTEENVETO

Usein Rodzjankoa verrataan Koltshakiin siinä mielessä, kuinka vaarallisia he ovat Neuvosto-Venäjälle, jolloin Rodzjankoa ei pidetä vähemmän vaarallisena kuin Koltshakia. Tämä vertailu ei ole oikea. Koltshak on todella vaarallinen, sillä hänellä on sekä aluetta perääntymistä varten, ihmisreservejä sotajoukkojen uusimista varten että viljaa armeijan ruokkimiseksi. Rodzjankon ja Judenitshin onnettomuus on siinä, että heillä ei ole riittävästi aluetta, ihmisreservejä eikä viljaa. Suomi ja Eesti ovat tietenkin eräänlaisia tukikohtia valkokaartilaisosastojen muodostamiseksi venäläisistä sotavangeista. Mutta ensinnäkään sotavangit eivät voi olla riittävänä ja täysin luotettavana aineksena valkokaartilaisosastoja varten. Toiseksi jo itse tilanne Suomessa ja Eestissä, siellä kasvavan vallankumouksellisen kuohunnan vuoksi, ei luo suotuisia ehtoja valkokaartilaisosastojen muodostamiselle. Kolmanneksi se alue, minkä Rodzjanko ja Balahovitsh ovat valloittaneet (kaikkiaan noin kaksi kihlakuntaa), supistuu vähitellen ja järjestelmällisesti, ja kuululla ”luoteisarmeijalla”, jos sen on suotu yleensä syntyä, ei ole kohta missä levittäytyä ja manöveerata. Sillä täytyy tunnustaa, ettei Suomi enempää kuin Eestikään ainakaan toistaiseksi ole luovuttanut ”omaa aluettaan” Rodzjankolle — Balahovitshille — Judenitshille. Armeija ilman selustaa — sellainen on ”luoteisarmeija”. Sanomattakin on selvää, että sellainen ”armeija” ei voi elää kauan, tietenkin ellei tapausten ketjuun pääse tunkeutumaan jokin uusi, vakava, viholliselle otollinen kansainvälistä luonnetta oleva seikka, jonka odottamiseen vihollisella kaikesta päätellen ei ole minkäänlaisia perusteita.

Punainen Armeija on voittava Pietarin edustalla.

”Pravda” no. 147
heinäkuun 8 pnä 1919

[1] ”Times” – Englannin suurporvariston vaikutusvaltainen lehti, jota on julkaistu Lontoossa vuodesta 1788; Judenitshin hyökkäyksen aikana kehoitti auttamaan häntä

[2] Viteleen tehdas Laatokan itärannalla oli niiden valkosuomalaisten tärkein tukikohta, jotka toimivat Pietarin rintaman Aunuksen lohkolla. Kesäkuun 27 pnä 1919 Punaisen Armeijan joukko-osastot valtasivat Äänisen laivueen ja Itämeren laivaston alusten tukemina yllättävällä iskulla Viteleen, tuhosivat niinsanotun ”Aunuksen vapaaehtoisen armeijan” esikunnan ja kaappasivat suuret ampumatarvike-, sotilasvaruste- ja elintarvikevarastot. Valkosuomalaiset heitettiin Suomen rajan taakse.

J. Stalin ”Teokset” osa 4

Yrjö Sirola: ”Valkoisen Suomen” sota vallankumousta vastaan

PunakaartilainenYrjö Sirola, »Pravda», kesäk. 1919

Tammikuussa 1918 tunnusti Neuvosto-Venäjä Suomen itsenäisyyden. Pari viikkoa myöhemmin osotti Suomen porvaristo kiitollisuuttaan alkamalla sodan »maan vapauttamiseksi venäläisistä», kuten fraasi kuului. Koko maailma tietää nyt, että se oli lahtarikaartien sotaa Suomen työväenluokkaa vastaan, joka siten sai ensimmäiset vallankumouskokemuksensa — puolustaessaan vallankumousajan saavutuksiaan. Kansainväliseltä kannalta katsoen muodostui Suomen »valkoisten» sota osan Saksan imperialismin hyökkäyksestä Venäjän vallankumousta vastaan. Myös oli Saksalla yhtenä tarkotuksena päästä Suomen yli Muurmannin rannikon kautta ententen kimppuun. Viimemainittu tarkotus oli kudottu yhteen suomalaisten patrioottien kansallisen pyrkimyksen kanssa luoda »Suur-Suomi», johon kuuluisivat Muurman, Kuola ja Aunus. Mannerheim jo julistikin, ettei pistä miekkaansa tuppeen, ennenkuin venäläiset olisivat karkotetut Suomesta ja Karjalasta.

Karjalan hyökkäys supistui kuitenkin pieniin partioretkiin, jotka torjuttiin Kemistä käsin. Nähtävästi ei Saksan, enempää kuin Suomenkaan, voimat silloin riittäneet yritykseen. Suomen ja Ruotsin lehtiin ilmestyi varoittavia kirjoituksia. Suomen porvarit saivat Saksasta pysähdysmerkin. Berlinissä viime kesänä pidetyssä rauhanneuvottelussa lahtari-Suomen ja Neuvosto-Venäjän edustajain kesken edelliset kyllä esittivät vaatimuksen saada nuo maanosat Venäjältä, mutta raukesivat koko neuvottelut suomalaisten korskeiden vaatimusten johdosta.

Saksan vallankumous sai aikaan suuren hämmingin Suomen porvariston keskuudessa. Kun Suomessa olevat saksalaiset sotaväenosastot eivät kuitenkaan heti liene osottaneet suurempaa »levottomuutta» ja kun proletariaatti ei vielä jaksanut nousta, sai Suomen porvaristo aikaa uudestijärjestelyihin. Se heittäytyi ententen eteen polvilleen. Pyöveli Svinhufvud vaihdettiin Mannerheimiin, joka teki Canossen matkan Lontooseen. Hallitus muutettiin, niin että räikeimmät saksan-ystävät tulivat poistetuiksi. Sisäistä ilmanpainetta lievennettiin julistamalla vaalit maalisk. 1 ja 3 p., joiden avulla sosialisovittelijat lupasivat vapauttaa punaiset vangit ja luoda »demokraattisen vapauden». Mutta mitä tuli? Luotiin nimellisesti keskustalainen hallitus, mutta otettiin siihen oikeistolaisia muka »ammattiministereiksi», itse asiassa suurpääoman kontrollööreiksi. Maalaisliitto antautui sen kelkkaan myyden »kansanvaltaisuutensa» viimeiset rippeet. Siis täysi musta blokki. Sosialidemokraatit jäivät ulkopuolelle, »lojaalisesti oppositsioniksi».

Sisäpoliittisesti ei tämä hallitus ole tehnyt mitään edes työväen lahjomiseksi. Nyt koetetaan kiireellisesti toteuttaa tasavaltalainen hallitusmuoto, jonka kautta porvaristo saisi riittävästi takeita diktatuurilleen »demokratian» puitteissa. Eduskunnassa ovat sosialistipetturit lyöneet välikysymysrumpua. Tilanne on sellainen, että eräässä Ruotsin »Socialdemokratenille» lähetetyssä Suomen kirjeessä kerrotaan Suomen s.d. sovittelijainkin kesken kasvavan sellaisen käsityksen, että olisi kutsuttava edustajat pois parlamentista ja jätettävä porvarit yksin vastaamaan diktatuuristaan. Kovin yleistä ei se liene, koska sosialistit siellä yhä rustailevat hallitusmuotoa porvarisvallan turvaksi.

Ulkopoliittisesti on merkille pantava se, että entente on vihdoinkin tunnustanut Suomen itsenäisyyden — saatuaan mielestään maan kyllin kytketyksi raha-asiallisesti ja poliittisesti. Mutta Suomen porvarillisisakin piireissä on herättänyt levottomuutta se, että tuo tunnustus on annettu ehdoilla, että Suomi tyytyy Parisin kongressin päätöksiin Suomen rajojen y. m. suhteen. Tuon takana voi olla mitä laajakantoisimpia »järjestelyitä». Viittaillaan Englannin aikovan ottaa itselleen laivastoasemia (Suursaari). Ruotsi vaatii Parisin kongressille esittämässään nootissa Ahvenanmaata. Myös ovat taantumukselliset venäläiset politiikot pidättäneet uuudistetulle Venäjälle» sana- ja toimivallan Suomen suhteen, kun Suomi on »yksipuolisesti rikkonut suhteet». Lahtari-Suomen »vapauden» riemu ei tämän kaiken takia ole suinkaan korkea. Pörssin kurssit samoin kuin rahan arvo ovat yhä laskeneet. Porvarillisissa lehdissä, jotka — yhä edelleen Saksan Villen ystävinä — yleensä arvostelevat Versaillesin väkivaltarauhaa, ilmenee pessimistisiä kirjoituksia, joissa varovasti huomautetaan Suomen täydellisestä taloudellisesta ja poliittisesta riippuvaisuudesta.

Parisin ja Lontoon imperialistiset lehdet kirjoitelevat myös Suomen merkityksestä taistelussa bolshevismia vastaan. Mutta merkille pantavaa on, että Suomen sanomalehdissä ei juuri avoimesti ole vielä uskallettu propageerata hyökkäyssotaa Neuvosto-Venäjää vastaan. Se tietää, että sellaisella ajatuksella on maassa huono kaikupohja, jopa se käsitetään vaaralliseksikin sekä sisä- että ulkopoliittiselta kannalta.

Virossa olleet »vapaaehtoiset» lahtarit on vedetty pois ja tunnustetaan ne yleensä »vähemmän hyviksi» aineksiksi.

Niiden rosvouksista ja mellastuksista on kuvauksia Skandinavian lehdissä. Aunukseen hyökkäys verhottiin »vapaaehtoisuuden» vaippaan. Ent. pääministeri Ingman valehteli välikysymykseen, ettei hallitus sellaista puuhaa edes kannata. Porvarien uusi luuta, Castren myönsi, että hallitus on varustanut nuo »vapaajoukot». Koko juttu on julistettu Aunuksen »kansannousuksi» — vaikka porvarislehdetkin valittelevat, ettei sitä kansaa tahdo millään saada »nousemaan». Retken surkeat tappiot ovat tuoneet masennuksen. Eräitä joukko-osastoja on hajotettu »huonoina». Haukuttu juopoiksi päälliköitä. Lahtarilehdet varoittavat uskomasta niiden »agitatsionia». Suojeluskunnat onkin nähtävästi komennettu lähettämään sinne uusia joukkueita. Pikku ryhmiä näkyy lähteneen. Ne ovat kokoonpannut suureksi osaksi koulupojista, joille uskotellaan, että taistelu koskee »SuurSuomen» luomista. Kuitenkaan ei Parisi liene antanut mitään sellaisia takeita. Englantilaiset ovat nimenomaan vastustaneet maan Suomeen liittämistä ja lahtarivenäläiset pitävät Muurmannin rataa heille kuuluvana. Suomessa käsitetään yhä selvemmin, että suomalaisten taistelu Aunuksessa on vain osa ententen ja lahtarivenäläisten taistelusta Venäjän vallankumousta vastaan. Eikä sellainen innostuta, kun ei ole edes saalista tiedossa.

Vielä vähenmiän on innostusta hyökkäykseen Pietaria vastaan. Suomen porvarillisetkaan eivät peitä vastenmielisyyttään auttaa venäläistä imperialismia valtaan. »Yleistä mielipidettä» on tyynnytetty »karkottamalla» venäläisiä vastavallankumouksellisia maaseuduille ja maasta. Mutta sisäministerin kiertokirje, että niitä on kohdeltava ystävällisesti herätti porvarislehtienkin arvostelua. Ententen turvissa Mannerheimin kopla on kuitenkin kaikin keinoin auttanut kenraali Judenitshin puuhaa. Suomessahan on koottu niitäkin joukkoja, jotka uhkaavat Krasnaja Gorkaa. Siihen kuuluu inkeriläisiä hulikaani-aineksia ja pakolla mobilisoituja, joiden »kansallisia pyrkimyksiä» Suomessa myös on suosittu, vaikka tiedetään, että niillä vain tuetaan lahtari-Venäjää ja petetään Inkerin kansaa. Jopa on Suomesta käsin alettu panna toimeen rosvo- ja murharetkiä yli Venäjän rajan Karjalan kannaksellakin.

Jatkuva kiihotus bolshevismia vastaan ei kuitenkaan riitä nostattamaan sotahenkeä. Valheelliset jutut Pietarin »kurjuudesta» ja »levottomuuksista» kumoutuvat täältä tulleiden porvarillistenkin lausuntojen kautta, jotka vakuuttavat, että pienillä joukoilla on mahdoton ottaa ja pitää Pietaria.

Ainoaksi sodan aiheeksi jäisi näin ollen »maan puolustus». Lehdet pelottelevat »bolshevikkien hyökkäyksellä» ja hallitus säestää uhka-nooteilla. Näin koetetaan luoda maaperää »hyökkäävälle puolustukselle». Mutta nuo temput eivät petä ketään. Liian tuoreena on muistissa mailmansodan alkufraasit ja Versaillesin rauhanehdot.

Sosialistisovittelijatkin ovat irtisanoutuneet niiden seikkailujen seurauksista, joihin Suomi Aunuksen jutulla ja tällä sotahommalla antautui. Sos.-dem. puolueessa on tietenkin sosialipatriootteja hyvä joukko, mutta puolueen vasemmisto, työväen mielialan pakottamana, on pitänyt puoluetta eräänlaisen vaikutuksen alaisena. Se ei ole sitä kuitenkaan voinut estää yhä hävyttömämmin käymästä vallankumouksellisen kommunismin kimppuun.

Suomen porvaristoakin masentaa nykyisin ilkeä esimaku siitä, mitä merkitsee olla voittaja-imperialismin »suojeluksessa». »Kauppasuhteiden» ja »valuuttajärjestelyjen» nimellä sanellaan raskaat ehdot. Ranska vaatii kieltolain hävittämistä väkijuomavientinsä hyväksi. Kauppabilanssin yhä kasvava epäedullisuus painaa rahan kurssia. Raaka-aineiden saannin esteet pysäyttävät teollisuutta. Suuret vararikot uhkaavat katastroofilla. Yleistä varastelua kaikissa valtion laitoksissa ei voida enää salata. Rappio irvistää joka puolelta. Taantumuksellinen sota vie aina romahdukseen. Se nostaa kuonan pinnalle. Seurauksena on vallankumouksellisen mielialan kehitys.

Siksi Suomessakin »punainen vaara» yhä kasvaa. Huolimatta yhä jatkuvista vangitsemisista, kidutuksista ja vankien ampumisesta yltyy vallankumouksellinen kiihko. Valkoisen terrorin uhrien haudoilla pidetään mielenosotuksia. Vappukulkueet olivat valtavat. Lakkoja puhkeilee eri tahoilla. Porvarislehdet kertovat pommilöydöistä. Huolestuneina kysyvät maltillisimmat porvarislehdet, voivatko heidän taatusti luotettavat sovittelijasosialistinsa vastata joukkojen rauhallisuudesta. Ja mustimmat porvarit jo julkisesti vaativat sos.-dem. sanomalehtien kieltämistä.

Jos siis mieli saada Suomea sotaretkeen Pietaria vastaan, täytyy se tapahtua äärimmäisen ja alastoman terrorin avulla. Kysymys on, mistä sen toimeenpanijat löytyvät. Huligaanitappelijat ovat joutuneet huonoon huutoon Virossa ja Aunuksessa. Ja vaikka porvareita sekä maanviljelijöitä saadaankin suurella vaivalla käymään aseharjoituksissa, ei tälläiset porvariskaartit muodosta mitään aktiivista sotajoukkoa.

Vallotussota poistaa työväeltä uskon, että se voi »rauhallisin keinoin» vähitellen »kohottaa asemaansa». Se näet polkeutuu juoksuhautoihin tai pakkotöihin. Sen silmistä haihtuvat lopultakin pikkuporvarilliset harhat. »Demokraattinen» eduskunta ei ole sille voinut antaa mitään. On vain siunannut mitä mustimman taantumuksen. Kiristyvä hätä ajaa sitä liikkeelle. Ja ainoa, joka sille antaa vastauksen sen polttaviin kysymyksiin, on kommunismi. Se osottaa ainoan ratkaisun: taistelun!

Koston tunne syventyy tietoiseksi vallankumouksellisuudeksi. Kipinä voi sytyttää kuivan ruudin. Sota vallankumousta vastaan on taantumuksen huippu. Ja siitä käy suora tie vallankumoukseen.

(Työväen Venäjältä, 1920)

 

Vallankumouksellisten neuvostokommunistien (bolsevikkien) ohjelmaluonnos (1965)

murtajaLyhyt johdanto (Jäänmurtaja 1/2005)

Julkaisemme tässä numerossa Vallankumouksellisten neuvostokommunistien (bolshevikit) ohjelmajulistuksen. Tämä asiakirja on historiallinen. Onhan se julkaistu yli 40-vuotta sitten. Kuitenkin se antaa kuvaa niin Neuvostoliiton historiasta, kuin kommunistisen liikkeen kansainvälisestä tilanteesta varsinkin 1960- luvulla.

Neuvostoliiton historiaa ja kokemuksia ei ole analysoitu Suomessa lähimainkaan riittävästi. Ne arviot, joita eri tahot (myös työväenliikkeen sisällä) ovat esittäneet, ovat olleet enemmänkin yleistyksiä. Toisaalta monet arviot Neuvostoliiton kokemuksista on luettava lähinnä mielipiteiksi. Näin on asian laita jopa eri puolueiden asiakirjoissa.

Tarkoituksemme ei ole tässä tuoda esiin mitään kokonaisvaltaista ja tyhjentävää esitystä Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneista tekijöistä. Haluamme kuitenkin tutustuttaa ja muistuttaa mieliin lukijoille sen keskustelun, jota käytiin 60-luvulla Neuvostoliiton ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen suunnasta.

Koko 60-lukua tietyllä tapaa leimasi vallankumouksellisen Kiinan nousu kulttuurivallankumouksineen ja sen ideologinen välirikko Neuvostoliiton kanssa. Vaikka kulttuurivallankumous päättyi saavuttamatta tarkoitustaan ja ns. maolainen ideologia hiipui maailman mitassa, on syytä nostaa kriittiseen tarkasteluun se kritiikki, jota Kiinan Kommunistinen puolue (KKP) esitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) linjaa kohtaan.

Ottamatta enemmälti kantaa Mao Tse-tungin (1893-1976) ajatuksiin, on rehellisyyden nimissä sanottava, että suuri osa siitä kritiikistä jota ns. maolaiset esittivät, osoittautui todenmukaiseksi Neuvostoliiton kohdalla. KKP nousi voimakkaasti kritisoimaan
NKP:n pääsihteerin Nikita Hrushtshovin (1894-1971) linjaa ja hänen arviotaan Josif Stalinin (1879-1953) merkityksestä. Hrushtshov esitti NKP:n 20. edustajakokouksen (1956)
yhteydessä ensimmäistä kertaa monella tapaa kielteisen arvion Stalinista ja hänen työstään NKP:n ja Neuvostoliiton johdossa. NKP:n 20 edustajakokouksessa myös mm. kehiteltiin teesejä
sosialismin ja imperialismin välisestä rauhanomaisesta rinnakkainolosta ja rauhanomaisesta siirtymisestä sosialismiin. Erityisesti maataloudessa alettiin korostaa osuuskunnallisen
(kolhoosi) omistuksen merkitystä entisen valtion (sovhoosi) omistuksen sijaan.

NKP:n ja KKP:n välinen ideologinen ristiriita kuitenkin muodostui täydelliseksi välirikoksi NKP:n 22. edustajakokouksen (1961) jälkeen. Tässä kokouksessa NKP julisti uuden aikakauden
alkaneeksi Neuvostoliiton historiassa; kommunismin rakentamisen aikakauden. NKP hyväksyi myös uuden puolueohjelman, joka oli kommunismin rakentamisen ohjelma. Arvio uuden aikakauden alkamisesta oli saanut vahvistusta myös NKP:n ylimääräisessä 21. edustajakokouksessa (1959), jonka keskeinen johtopäätös oli, että sosialismi on voittanut Neuvostoliitossa täydellisesti ja lopullisesti. Voidaan sanoa, että NKP:n politiikassa tapahtui käänne 20. edustajakokouksesta lähtien. Perusteiltaan NKP:n politiikka ja linja ei oleellisesti siitä muuttunut koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana.

KKP vastasi NKP:n linjaan esittämällä sille voimakkaita syytöksiärevisionismista ja oikeisto-opportunismista, sekä marxismi-leninismin hylkäämisestä. Voimakasta kritiikkiä KKP esitti myösosuustoiminnallista maataloustuotantoa vastaan, jotaNeuvostoliitossa voimakkaasti tuettiin. NKP vastasi syyttämälläKKP:tta dogmaattisuudesta ja vasemmisto-revisionismista.

Tärkeään osaan varsinkin kiistan alkuvaiheessa nousi myöskysymys Stalinista.KKP:n arvion mukaan Hrushtshovin johdolla tehty NKP:n arvioStalinista ei ollut perusteiltaan marxilainen. KKP myönsi Stalinintehneen virheitä, mutta asetti hänet eri asemaan ja merkitykseenkokonaisuutta ajatellen. KKP:n mukaan Stalinin ansiot olivathuomattavasti merkittävämmät kuin hänen puutteensa ja virheensä.NKP:n ja KKP:n kiistan seurauksena kansainvälinenkommunistinen liike alkoi jakaantumaan kahteen leiriin: Kiinan jaNeuvostoliiton tukijoihin. Tämä jako näkyi myös Euroopassa jaSuomessakin. Niin sanottu maolainen liike toimi myös täällävuosien ajan aktiivisesti. Euroopassa Albania Enver Hoxhan johdolla siirtyi tukemaan Kiinan linjaa. Albania erosi sittemmin myösVarsovan liitosta.

KKP:n ja ns. maolaisten arviot kapitalismin palauttamisesta Neuvostoliitossa ovat osoittautuneet harvinaisen kaukonäköisiksi.Toisaalta Kiinassa tapahtuneet muutokset ja Maon kuolema johti myös maolaiset kriisiin. Kapitalismin restauraatio on nykypäivää Kiinassa tänään ja maolaisten synkät visiot Neuvostoliiton tulevaisuudesta ovat toteutuneet myös Kiinassa. Maolainen liike kuihtui länsimaissa näköalattomuuteen Kiinan linjan muututtua Deng Xiaopingin (1904-97) noustua Kiinan johtoon ja aloitettu “uudistuspolitiikkansa”. Se linjanmuutos, joka NKP:ssa tapahtui Stalinin kuoltua, tapahtui KKP:ssa Maon kuoltua.

Historiasta kiinnostuneille löytyy varsin kivuttomasti aineistoa NKP:n politiikasta. Suomessa on julkaistu pilvin pimein Neuvostoliitossa tuotettua kirjallisuutta. Hyvän kuvan NKP:n linjauksista 70-luvun puoliväliin saakka antaa teos Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia (lyhyt esitys), Kustannusliike edistys, Moskova 1975. Näkökulmaa Hrushtshovin politiikkaan tuo esim. Tie kommunismiin (Kokoelma NKP:n XXII edustajakokouksen aineistoa), Vieraskielisen kirjallisuuden kustannusliike, Moskova 1961. Stalinin omiin ajatuksiin voi tutustua mm. hänen teoksistaan Leninismin perusteista ja Leninismin kysymyksistä, Karjalais-Suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Sortavala 1951.

Kiinan kommunistisen puolueen tai maolaisen liikkeen näkökulmasta kirjoitettuja tekstejä on varsinkin suomeksi melko vaikea nykyään löytää. Varsinkin Helsingin marxilaisleniniläinen seura julkaisi toimintansa aikana (1960-70 luvulla) paljonkin KKP:n aineistoa mm. Punakaarti- lehdessä. Näitä lehtiä voi kysyä eri yliopistojen kirjastoista, joista niitä saattaa löytyä. Internetistä on saatavilla runsaasti varsinkin englannin kielistä aineistoa. Esimerkiksi osoitteesta http://www.marx2mao.org löytyy KKP:n yhdeksänosainen “kirjeenvaihto” NKP:n kanssa otsikolla The polemic on the general line of the international communist movement, joka on julkaistu vuosina 1963-64. Siinä käsitellään laajalti kansainvälisen kommunistisen liikkeen kysymyksiä. Myös osoitteesta http://www.marxist.org löytyy Maon tekstejä. Tällä internetarkistolla on myös suomenkieliset sivut, jotka tosin eivät ole kovin laajat.

Neuvostoliiton hajoamisesta on jo sen verran aikaa, että asioiden avoimen ja kriittisen tarkastelun aika alkaa olla kypsä. Nyt julkaistava Vallankumouksellisten neuvostokommunistien (bolshevikit) ohjelmajulistus tuo esiin ne kysymykset joista NKP:n ja KKP:n välillä kiisteltiin. Toisaalta asiakirja on omalla tavallaan myös neuvostoliittolaisten “toisinajattelijoiden” puheenvuoro. Yleensähän länsimaissa mielletään sosialistisissa maissa olleet “toisinajattelijat” porvarillisen ajattelun ja “demokratian” kannattajiksi. Näin ei välttämättä ole ollut tai ole vielä tänäkään päivänä.

***

Vallankumouksellisten neuvostokommunistien (bolsevikkien) ohjelmaluonnos (1965)

Tämä on Neuvostoliiton kommunistien edustajien Albanian kommunistisen puolueen (Työn puolue) edustajakokouksessa 1964 julkaisema ohjelmaluonnos. Se on suomennettu intialaisesta englanninkielisestä versiosta (’In Defence of Stalin and Marxism-Leninism’, Bombay, heinäkuu, 1977)

NKP:n revisionistiset johtajat marxilaisen naamion takana

Kommunistisen liikkeen kehitys lähestyy ratkaisevaa hetkeä. Jokaisen puolueen on tehtävä historiallinen päätös: on valittava joko vallankumouksellisen marxismin tai opportunismin tie. Tällaisella hetkellä, kaikkien maailman kommunistien tulisi kuulla neuvostotovereidensa ääni

Tuomitessaan nykyisen opportunismin Kiinan ja Albanian kommunistit ovat osoittaneet syvää periaatteellisuutta ja vallankumouksellista uhrautuvaisuutta. He ovat asiakirjoissaan osoittaneet kokonaisuudessaan myönnytysten ja vallankumouksellisen sosialismin pettämisen tien, jolla NKP:n johtajat ovat kulkeneet Stalinin kuoleman jälkeen. On välttämätöntä että me, neuvostoliittolaiset marxilaiset, vahvistamme nämä teesit; samalla tavalla ajattelevat miljoonat neuvostokommunistit.

Mielestämme on ymmärrettävä, että kommunistisen liikkeen ristiriitojen ydin kulminoituu kysymykseen “henkilönpalvonnasta”. Tämä kysymys on koetinkivi jokaiselle puolueelle, sen uskollisuudessa marxismi-leninismille. On selvää, että selvittämättä tätä kysymystä kommunistinen liike ei voi edistyä. NKP:n 20. edustajakokouksessa ja sen jälkeen tehdyn henkilökultin kritiikki on pettänyt monet kommunistit – kiitos kritiikin sensaatiomaisen luonteen. Mutta siitä huolimatta opportunistit eivät kyenneet vakuuttamaan työväenluokan terästäytyneimpiä taistelijoita, ja erityisesti Kiinan ja Albanian kommunisteja, jotka ymmärsivät NKP:n johtajien aloittaman yltiömäisen parjauksen luonteen. Seuranneet vuodet ovat osoittaneet opportunistien “henkilönpalvonnan” vastaisen kampanjan demagogisen, antimarxilaisen ja vastavallankumouksellisen sisällön.

Itse asiassa opportunistit aloittivat kritisoimalla “Stalinin henkilökulttia” ja päätyivät kritisoimaan “Hrushtshovin henkilökulttia”. Tämä itsessään näyttää opportunistien näkemyksen järjettömyyden tässä kysymyksessä. Se korvaa yhteiskunnallisen selityksen proletariaatin diktatuurin muodosta subjektiivisella näkemyksellä yhden miehen ylivallasta sosialistisessa valtiossa. Vain henkilö, joka ei ymmärrä hiukkaakaan historiallista materialismia, voi esittää tällaisia näkemyksiä.

Mutta opportunistit sanovat, että hyvin pitkään Stalin oli kaikkivoipa neuvostovallan ja sen kommunistisen puolueen johtaja ja hänelle laulettiin ylistyslauluja. Tarkoituksemme ei ole kieltää tätä. Mutta kuinka marxilaisiksi itseään kutsuvat voivat väittää, että tämä oli vahinko, että se tapahtui ristiriidassa puolueen ja kansan tahtoon nähden, että puolue ja kansa rakensivat sosialismia vastarinnassa Staliniin nähden ja ilman häntä? Kuinka joku voi esittää, että henkilö, joka ei edustanut mitään luokkaa, kykeni pelkällä persoonansa voimalla johtamaan puoluetta ja valtiota kolmekymmentä vuotta? “Henkilönpalvonnan” kritisoijat, jotka uskovat tällaiseen ällistyttävään ilmiöön, nostavat itse Stalinin yliihmiseksi. He irtisanoutuvat marxismi-leninismistä ja tuudittautuvat mystiseen “henkilökulttiin”. Kuvasta, jota opportunistit näyttävät Stalinin johtaman Neuvostoliiton kolmekymmenvuotisesta kehityksestä, tulee “mysteeri”, joka vetoaa ainoastaan pikkuporvarillisten intellektuellien mielikuvitukseen. Mutta marxilaiset eivät ole tyytyväisiä pikkuporvarillisiin taruihin “henkilön tahdosta”. On tärkeää analysoida tilanteen takana olevat yhteiskunnalliset syyt.

Välittömästi 20. edustajakokouksen jälkeen puolueen perusjäsenistö vaati, että keskuskomitea tekisi aidosti marxilaisen analyysin Stalinin toiminnasta. Tämä vaatimus oli niin voimakas, että neuvostojohto joutui asettamaan useita puolueen jäseniä syytteeseen ja erottamaan lukuisia puoluejärjestöjä.

Myöhemmin opportunistit – esittäen itsensä “humanisteina” – palauttivat kunniaan (rehabilitoivat) kaikki poliittiset oikeutensa menettäneet henkilöt ilman minkäänlaisia oikeudenkäyntejä. Heitä ylistettiin, heidän kansalaisoikeutensa palautettiin ja näitä rosvoja luonnehdittiin Stalinin “viattomina uhreina”.

Tässä tilanteessa kaikki yhteiskunnan vastaiset voimat, jotka oli pakotettu kätkemään näkemyksensä neljäksikymmeneksi vuodeksi, näkivät tilaisuutensa ilmaista avoimesti vihansa proletariaatin diktatuuria kohtaan. Heidän ensisijaiseksi areenakseen tuli kirjallisuus, jossa uusi mädännäisyys alkoi kasvaa. Tilanteen kehittyessä opportunistit pyrkivät voimistamaan kritiikkiään Stalinia kohtaan väitteillä, joilla näytti olevan marxilaisleniniläinen pohja. He selasivat läpi Stalinin teokset etsien väittämiä, edes lausetta, jota vastaan voisi hyökätä marxismi-leninismin pohjalta. He etsivät kymmenen vuotta eivätkä löytäneet mitään. He alkoivat ivata Stalinin filosofian osiota kirjassa “NKP(b):n historia”, sanoen, että hänen esittämänsä kaksitoista dialektiikan periaatetta olivat liian suuri määrä muistettavaksi. He olivat alkamaisillaan kritisoida Stalinin teosta “Sosialismin taloustieteelliset ongelmat SNTL:ssa”, mutta olivat hiljaa, koska eivät löytäneet mitään mitä olisivat voineet kritisoida. He siirtyivät Stalinin kielitiedettä käsitteleviin artikkeleihin ja tulivat johtopäätökseen, että niissä oli “joitakin liioitteluja”.

Lopulta he keskittyivät hyökkäämään Stalinin teesiä vastaan, jonka mukaan sosialismin rakentamisen aikana luokkataistelu kärjistyy ja saa monimutkaisempia muotoja. Itse asiassa taistelu, jota on käyty Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitossa, ja jossa opportunistit ovat näytelleet aktiivista osaa, on nimenomaan luokkataistelua. Historia on osoittanut Stalinin teesin oikeaksi. Meille Stalinin toiminta on täysin ymmärrettävää ja oikeutettua. Vaikka hän tekikin virheitä, historiallisesti katsottuna, Stalin ei olisi voinut ymmärtää tai välttää niitä.

Tosiasiassa yltiöpäisillä hyökkäyksillä Stalinia vastaan ei ole totuuspohjaa. Se oli revisionistien taktiikka marxilais-leniniläisen politiikan murtamiseen, mikä oli Stalinin aikana SNTL:n sosialismin perusta.

Stalin ja proletaarinen demokratia

bolshevik-party-stalinKaikki syytökset Stalinia vastaan perustuvat samaan asiaan: syytökseen siitä, että Stalin rikkoi proletaarista demokratiaa vastaan, kaappasi vallan itselleen ja likvidoi parhaat kommunistit.

Näin tehdessään opportunistit asettavat Stalinin ja Leninin vastakkain uskoen, että se antaa heille parhaat argumentit. Olemme samaa mieltä siitä, että vertaus Stalinin ja Leninin välillä on aiheellinen. Samat syytökset “brutaaliudesta”, “sosialistisen oikeuden rikkomisesta” ja “diktatuurista”, jotka opportunistit osoittavat Stalinia vastaan, he osoittivat myös Leniniä vastaan aikaisemmin.

Leninin ja Stalinin toiminnassa on varmasti eroja. Vetäessään vertauslinjan näiden kahden vallankumousjohtajan välille, opportunistit (samoin kuin porvarillinen käsitys) näkee eron kahden miehen persoonien laadussa. Mutta tosiasiassa Leninin ja Stalinin toiminta puolueen ja sosialistisen valtion johdossa kuuluvat kahdelle eri vallankumouksen kehityksen vaiheelle – vaiheille, jotka ovatjyrkästi erilaisia. Leninin kuolema tapahtui suurin piirtein samaan aikaan, kun voimakkaimman eurooppalaisen vallankumouksen kausi päättyi. Johtajan mantteli tuli Stalinille hetkellä, jolloin ensimmäinen proletaarinen valtio oli täysin eristetty ilman mitään kunnollista perustaa sosialismin rakentamiselle. Sosialismia jouduttiin rakentamaan ennen kaikkea sisäisten resurssien pohjalta – maatalouden pohjalta.

Mutta maatalous oli epäjärjestyksessä ja sen voimavarat paloiteltuna pieniin yksityisiin tiloihin. Keinottelu kukoisti. Vain rautainen organisaatio ja työkuri saattoi pelastaa sosialistisen vallankumouksen tällaisissa oloissa.

Proletaarisen vallankumouksen voitto Venäjällä varmistettiin sillä, että kriittisellä hetkellä pikkuporvaristo heittäytyi työväenluokan puolelle. Mutta kun kävi selväksi, että toivo maailmanvallankumouksesta oli häipynyt ja että sosialismia jouduttaisiin rakentamaan omin voimin yhdessä maassa, pikkuporvaristo menetti vallankumouksellisen mielialansa. Se rikkoi siteensä bolsevikkeihin. Alkoi kuulua pikkuporvariston vaatimuksia kapitalisoitumisesta Euroopan imperialismin edessä ja pikkuporvarillisia syytöksiä bolsevikkeja vastaan äärimmäisyyksiin menemisestä.

Epäilemättä pikkuporvarillisen kansankiihotuksen paras ase oli vaatimus “demokratiasta”. Kehotamme vallankumouksellisia lukemaan, ei Stalinin, vaan Leninin sanat:

“Kun menshevikit nostivat huutonsa bolsevikkien “bonapartelaisuudesta” (syyttäen, että he perustavat voimansa armeijaan ja valtiokoneistoon, demokratian sijaan), se heijasti täysin porvariston taktiikkaa…”

Tällaisen suojan pikkuporvarilliset ideologit ottivat opportunismilleen, ja yrittivät muuttaa myös puolueen sisäistä demokratiaa. Ei Stalin, vaan Lenin esitti kuuluisan päätöksen 10. edustajakokouksessa, se kielsi kaikki fraktiot puolueen sisällä. Pikkuporvarillisesta näkökulmasta tämä oli epäilemättä rikos demokratiaa vastaan!

Tilanne, joka kehittyi 15. edustajakokouksessa, on erityisen tärkeä, jotta voi ymmärtää miksi Stalinin käsiin keskitettiin niin paljon valtaa. Opposition jäsenet vaativat “suoraa ajatusten vaihtoa”, kun taas koko edustajakokous huusi: “Alas oppositio! Eläköön Stalin!”. Tämä ei ollut proletaarisen demokratian kieltämistä, vaan sen vahvistamista. Edustajakokous puolusti vallankumouksellisuutta pikkuporvarillista fraseologiaa vastaan. Ja vallankumouksellisuuden puolustaja pikkuporvarillista fraseologiaa vastaan oli juuri Stalin. Hän nosti esiin ensimmäistä kertaa kysymyksen sosialismin rakentamisesta yhdessä maassa ja taisteli sen puolesta tehden historiallisen päätöslauselman sosialistisesta maatalouden kollektivisoinnista ja maan teollistamisesta.

enverPuolue ja kansa luotti Staliniin. Oliko sellainen luottamus johtajiin tarpeellista tuossa vaiheessa? Jokaisen, joka pitää itseään marxilaisena, täytyy ymmärtää, että demokratiaa tulee pitää yhteiskunnallisena ilmiönä osana konkreettista historiaa. Alkuvaiheessa proletaarisen demokratian (varsinkin sellaisessa maassa kuin takapajuinen Venäjä) täytyi ilmentyä mitä voimakkaimpana vallan keskittämisenä. Proletariaatin täytyi käyttää tällaista keskittämistä kuolettavan vaaran edessä: väkivaltaisen luokkataistelun oloissa, aivan kuten sotilaallista kuria käytetään eturintamalla. Kysymme täytyykö luottaa johtajaan, jolla on käsissään vallankumousarmeija on ratkaisevalla hetkellä? On selvää, että opportunistisen demokratiafraseologian naamion takana on porvarillinen individualismi. Ilman johtajia ei voi taistella, ja jos tänään Stalin ei ole elossa, taistelemme Mao Tse-tungin ja Enver Hoxhan johdolla.

Kansa ja puolue hyväksyi Stalinin käyttämän vallan pitäen häntä suurena ajattelijana ja vallankumouksellisena. Hän pysyi järkähtämättömänä leninismin jatkajana “oikeiston” ja “vasemmiston” tulituksen alla. Hyökkäys Stalinia vastaan on yksinkertaisesti hyökkäys marxismi-leninismiä vastaan. Ja nyt sallittakoon meidän käsitellä kysymystä Stalinin “vainoista”. Revisionistit esittävät Stalinin miehenä, joka teloitti jokaisen, jota hän piti aatteen miehenä. Todellisuudessa Stalin “vainosi” pikkuporvarillisia ideologeja, jotka juonivat neuvostovaltion tuhoamista. Tässä on kuuluisien “Moskovan oikeudenkäyntien” syvin olemus. Stalin vapautti Venäjän viidennestä kolonnasta. Opportunistijohtajien pyrkimykset palauttaa näiden pettureiden kunnia ja kieltää heidän todistetut yhteytensä Saksan fasisteihin aiheuttavat pelkästään vastenmielisyyttä.

Opportunistit eivät mainitse Trotskia, mutta Hrushtshovin aikana yritettiin jääräpäisesti palauttaa Buharin “kunniaan”. Tuhatshevski – tuo poliittinen puoskari, Trotskin ja Buharinin työtoveri, on “palautettu kunniaan”. Hänen todistettiin syyllistyneen petokseen osana Trotskin – Buharinin salajuonta. Tuomio ei perustunut Saksan tiedustelupalvelun vääristämiin vakoilutietoihin, kuten revisionistit väittävät. Viimeisessä Moskovan oikeudenkäynnissä Buharin kuvaili yksityiskohtaisesti kuinka ryhmä korkeita upseereita, Tuhatshevski johdossaan, olivat muodostaneet “shokki-ryhmän” tarkoituksenaan kaapata valta Stalinin hallitukselta. Ulkomaisissa lehdissä fasismin vastaiset kirjoittajat kuvailivat levottomuudella ja hämmästyksellä kuinka Tuhatshevski matkoillaan Berliiniin ja Euroopan pääkaupunkeihin kertoi julkisesti neuvostoarmeijan voimasuhteesta ja ylisti fasistista Wehrmachtia taivaisiin.

On totta, että Leninin aikana “vainoja” oli vähemmän. Mutta todellinen taistelu pikkuporvarillisia ideologeja vastaan alkoi kysymyksessä kollektivisoinnista. Ja juuri tässä kysymyksessä Stalinin johtamat bolsevikit löivät heidät. Heidät lyötiin, koska Venäjän talonpoikaisto oli edistyksellisempi, kuin pikkuporvarilliset intellektuellit, jotka yrittivät kiihottaa talonpoikia puolustamaan väkivaltaisesti omaisuuttaan. Tämä “vainoista” vuoteen 1934.

Mutta entä “vainot” vuonna 1937? On tarpeen kysyä, mikä luokka kärsi näistä “vainoista”? Työväenluokkako? Ei. Tietyt henkilöt työväenluokasta, jotka olivat nousseet korkeisiin asemiin, pidätettiin, mutta itse työväenluokka, ei! Kärsikö talonpoikaisto näistä vuoden 1937 “vainoista”? Ei sekään niistä kärsinyt. Vuoden 1937 “vainot” olivat, yhteiskunnallisesti puhuen, rajattu täsmällisen tarkasti – eikä Stalinin väitetyn “skitsofrenian” perusteella. Ne oli suunnattu byrokraattista koneistoa, selviytyneitä riistävien luokkien jäänteitä ja tiettyä älymystön osaa vastaan. Nyt on selvää, miksi juuri nämä sosiaaliset ryhmät hyökkäävät raivoisasti “henkilökulttia” vastaan, mutta kansanjoukot osoittavatkin “yllättävän” suurta kiintymystä Stalinin muistoa kohtaan.

Mutta olivatko nämä “vainot” todella tarpeellisia? Revisionistit sanoessaan ei, sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, että lännessä fasismi kasvoi kuin uhkaava musta pilvi. Fasismi julisti avoimesti aikeensa hyökätä Neuvostoliittoon, lisäksi vuonna 1937 sodan vaara oli erityisen suuri. Vuonna 1937 ammutut olivat revisionistien kollegoita, niitä joista tuli Saksan miehittämien alueiden Vlassoveita ja Bendereitä, joista tuli tämän päivän Hrushtsheveita ja Brezneveitä.

Stalinismi, jos joku haluaa antaa sille yleisen määritelmän, on luonteeltaan toimintaa, jossa proletariaatin diktatuuri rakentaa sosialismia. Rakentaa sitä maassa, jossa vallitsevana kansanosana on pientalonpoikaisto, ja olosuhteissa, jotka synnyttävät kapitalismia joka käänteessä. Proletariaatin oli pakko käyttää diktatuuriaan, kaikkia sen vallassa olevia keinoja harvinaisen väkivaltaisella tavalla. Se toi mukanaan tietyt väistämättömät erehdykset. Ei ole epäilystäkään, etteikö Venäjän kokemukset helpota ymmärtämään ja tee järjenmukaisemmiksi niitä toimia, mitä muiden maiden työväenluokat ovat tehneet vastaavissa olosuhteissa. Ei ole myöskään epäilystä siitä, etteikö tämä kokemus johda pyrkimykseen välttää tilannetta, joka on kehittynyt Neuvostoliitossa.

Stalinin taistelu byrokraattista kerrostumaa vastaan, joka oli syntynyt teollistunutta sosialistista valtiota rakennettaessa, oli oikeutettua ja tarpeellista. Mutta hän yritti taistella byrokraattista kerrostumaa vastaan byrokraattisen koneiston sisältä ja byrokraattisen koneiston avulla. Tästä syystä hän ei kyennyt lyömään sitä lopullisesti.

Yrityksissään saavuttaa vallankumouksellinen puhtaus hänellä ei riittänyt luottamusta häntä ympäröiviin ihmisiin. Toisaalta on vaikea sanoa hänen olleen väärässä: vain Molotov oli osoittanut olleensa paikkansa ansaitseva kumppani. Joka tapauksessa Stalinin persoona on historiallinen ja häpäisemätön. Todellisuudessa Stalin oli esimerkillinen vallankumouksellinen.

Byrokratian herruus

Stalinin kuolema vapautti byrokratian kädet. Sen pieni osa säilyi uskollisena sosialistiselle valtiolle ja piti sen palvelemista ainoana tehtävänään jatkaen Stalinin työtä. Suurempi osa, joka oli pyrkinyt vain ajamaan omaa etuaan, näki tilanteessa mahdollisuuden vapautua proletariaatin kontrollista. Byrokratia ei olisi voinut julistaa herruuttaan avoimesti tulematta välittömästi kaadetuksi. Lujittaakseen asemiaan sosialistisessa valtiossa byrokratian täytyi vakuuttaa, että se seurasi oikeaa tietä, ja ettei se vain säilynyt uskollisena vallankumoukselle aatteelle, vaan oli niihin lujemmin sitoutunut kuin Stalin. Sen täytyi esittää vapautumisensa stalinistisesta kontrollista koko kansan vapautumisena siitä. Tietenkään tällainen temppu ei ollut helppo. Varsinkin kun Neuvostoliiton työväenluokka oli alusta asti vastustanut opportunistien aikeita. Lisäksi osa puolueen ja valtion johdosta (mm. Molotov, Malenkov) olivat uskollisia proletariaatin diktatuurille ja siten pakotettuja vastustamaan byrokratiaa avoimesti.

Byrokratian ollessa itse vallan keskittämisen ja virheiden ruumiillistuma sen täytyi sälyttää nämä virheet Stalinille ja kääntää työläisten huomio pois itsestään. Jos Stalin oli ylipäänsä syyllinen johonkin, niin siihen, että hänen olisi pitänyt päättäväisesti irtisanoutua “henkilökultin” toimintamalleista. Kuitenkaan byrokraateilla ei ollut halua muuttaa tapoja vähääkään. Tästä syystä murskatessaan “henkilökultin” toimintamallit teoriassa, he kohtelivat vihalla ja halveksunnalla jokaista käytännön yritystä demokratisoida ja rajoittaa heidän valtaansa. Niinpä “henkilökultin” toimintamallit eivät ole Stalinin vaan byrokratian itsensä toimintamalleja. Itse asiassa “henkilönpalvonta” oli yksinkertaisesti byrokratian palvontaa, jonka jokainen edustaja oli “palvottava henkilö” omassa toimistossaan. Byrokratia itse muunsi kansan Stalinia kohtaan tunteman rakkauden mekaaniseksi rituaaliksi. Byrokratia vihasi Stalinia, koska hän oli sosialistisen valtion keskeinen tukipylväs. Onko yllättävää, että byrokraattien oli pakko esittää Stalinia koskevat väitteensä humanismin ja demokratian nimissä? Tosiasiassa Stalin-kritiikin naamion takana byrokraatit oksensivat ulos kaiken vihansa proletariaatin diktatuuria kohtaan, jota Stalin oli pakottanut heidän palvelemaan.

Voidaanko byrokratian vallan kaappaamista ja sen vastaista taistelua pitää luokkataistelun ilmauksena? Kuten tiedetään, opportunistit kieltävät luokkataistelun olemassa olon Neuvostoliitossa yleensä. Syy tähän on se, että puhuminen luokkataistelusta, jossa he itse esittivät taantumuksellista osaa, olisi vaarallista heille. Kysymys ansaitsee huolellista analyysia.

Porvarisluokan politiikka neuvostobyrokratiassa käy selvästi ilmi siitä tosiasiasta, että sen ensimmäisiä askelia oli työväenluokan diktatuurin virallinen eliminointi. Tämä tietysti tehtiin sillä tekosyyllä, että se ei muka enää ollut tarpeellinen Neuvostoliitossa. Ja tämä lausuttiin olosuhteissa, joissa puoli ihmiskuntaa on vielä kapitalismin ikeen alla, ja joiden seurauksena ei voinut olla näkemättä Neuvostoliiton sisälläkin vanhojen luokkaristiriitojen ilmentymiä ja porvarillisia vaikutteita! Byrokratia on asettanut proletariaatin diktatuuria ja proletariaatin puoluetta vastaan “koko kansan valtion” ja “koko kansan puolueen”. Mutta puhuessaan näistä käsitteistä, he vain todistavat, että tätä valtiota ja puoluetta johtavat henkilöt (= byrokraatit), jotka eivät enää edusta työväenluokkaa. Henkilöt, jotka eivät edusta ketään muuta kuin itseään. Byrokraattien – joilla on autot, huvilat ja valta erottaa puolueesta ja valtiokoneistosta kaikki liian rehelliset – muutos valtion palvelijoista sen patruunoiksi on tänään toteen käynyt tosiasia Neuvostoliitossa.

On totta, että NKP:n johtajat ovat julistaneet kommunismin rakennustyön alkaneeksi. Mutta päämäärä paljastuu, kun muistamme, että silloin kun kommunismia ei rakennettu, he lakkauttivat proletariaatin diktatuurin. Itse asiassa vain lukemalla heidän opportunistisen ohjelmansa käy selville, että siinä ei ole järjen häivää. Se on vain säälittävä lista sairaanhoitajakouluista, uima-altaista ja demokratiasta ilman mitään analyysia vallitsevista olosuhteista. Vallitsevien olosuhteiden analysoinnin pitäisi olla tällaisten projektien aloittamisen lähtökohta. Kuitenkaan siinä ole mitään sisältöä kehityksen suunnasta.

Byrokratia käytti demagogiaansa hyvinvointinsa puolustamiseen, ja kansan keskuudessa vallitsee vaistonvarainen närkästys asioiden todellisesta tilasta.

Opportunistit kerskailevat SNTL:n hämmästyttävistä saavutuksista, kuten avaruuden valloituksesta, energiantuotannon kehittymisellä jne. Ovatko nämä heidän saavutuksiaan? Eivätkö nämä ole Stalinin kylvämien siementen hedelmiä? Eivätkö ne ole aikaisemman kehityksemme voimakkuuden tulosta?

Voidaanko epäillä byrokratian täydellistä rappiota, täydellistä sosialistisen tietoisuuden puuttumista, kun katsotaan ympärillemme ja elämäämme tänään? Massojen täydellinen innottomuus, piittaamattomuus työstä, itsekkäiden arvojen täydellinen hallitsevuus, kaiken elävän ja tuoreen murskaaminen – tämä on byrokraattisen järjestelmän perusta. Kieltääkseen tämän, on täytynyt menettää omatuntonsa, järkensä, mielikuvituksensa ja viimeisenkin muistikuvansa vallankumouksesta ja bolsevismista. Byrokraatit ovat useammin kuin kerran ampuneet lakkoilevia työläisiä. Kaikki opportunistien pyrkimykset näyttävät johtavan neuvostokansalaisia harhaan, korruptoivan nuoremme ja vääristävän vallankumouksellisen historiamme. Opportunistit kuvaavat kaiken bolsevismin ilmentymät dogmatismiksi. On välttämätöntä repiä tältä klikiltä sen bolsevistisen loiston kaapu, sen marxilainen sanahelinä, sen hatarat lupaukset, ja paljastaa se synkkänä, itsekeskeisenä, kyltymättömänä ja samaan aikaan pelokkaana pikkuporvaristona. Neuvosto-byrokratia ei ole aitoa porvaristoa – yhteiskunnalliset olot eivät salli sen olla sitä. Se on naurettava porvaristoon kytkeytynyt parodia: pikkuporvaristo, joka pitää itseään porvariston ideologian ja aseman liittolaisena. Siksi se pyrkii nostamaan “länsimaisen” elämäntyylin vallitsevaksi. Se on luokkavihollisemme, mutta vaarallisempi, koska se kantaa univormuamme puukottaessaan meitä selkään.

Opportunistit maailmannäyttämöllä

Opportunismin seuraukset ovat kansainvälisessä mittakaavassa vielä vaarallisempia kuin Neuvostoliiton sisällä, koska jotkut kommunistien puolueet ovat lähteneet kehittymään vasta stalinistisen kauden jälkeen.

Kansainvälisellä kentällä opportunistit ovat löytäneet “selitykseksi” irtautumiselleen vallankumouksellisesta marxismi-leninismistä rauhan puolesta taistelemisen!

nukeKun tarjotaan abstraktia valintaa sodan ja rauhan väliltä, jokainen normaali henkilö valitsee rauhan epäröimättä. Keinotellen tällä luonnollisella ja voimakkaalla tarpeella opportunistit pyrkivät esittämään asiat kuin he puolustaisivat rauhaa, kun taas vastustajat harjoittaisivat politiikkaa, joka johtaa yleiseen tuhoon, että he haluaisivat rakentaa kommunismia atomisodan raunioille, jne. Hrushtshev julisti kerran avoimesti: “Rauha hinnalla millä hyvänsä!” “Meitä uhkaa atomisota; meidän täytyy turvata ihmiskunnan olemassaolo ennen kaikkea”, julistavat opportunistit. He luovat vaikutelman, että taistelu rauhan puolesta sotaa vastaan on irrallinen kysymys luokkataistelusta ja yhteiskunnallisista ongelmista. YK:n päätös säädellä valtioiden välisiä konflikteja rauhanomaisin keinoin, ydinaseiden kieltäminen, täydellinen ja yleinen aseistariisunta – tämä on opportunistien suunnitelma ikuisen rauhan toteuttamiseksi. Miksi imperialistit eivät suostu näin järkeviin ehdotuksiin? Miksi he eivät lakkauta merentakaisia tukikohtiaan ja kolonialistisia armeijoitaan, mikä ainoastaan lakkauttaisi heidän globaalin vaikutusvaltansa ja loisi kansallisten ja sosialististen vallankumousten sarjan? Mikseivät imperialistit suostu aseistariisuntaan, joka ainoastaan lakkauttaisi heidän asemansa hallitsevana ja riistävänä luokkana? Etsiäkseen vastausta näin idioottimaisiin kysymyksiin on tuskin opiskeltava marxismia. Asia ei riipu yksittäisten kapitalistien luonteenpiirteistä. Sota ei ole yksittäisen henkilön toiveen tulos, vaan taloudellinen välttämättömyys kapitalismille. Sota on kapitalistisen maailman yhteiskunnallisten suhteiden väistämätön seuraus. Puhe rauhasta, joka pohjautuu kapitalistien väliseen sopimukseen on järjetön: rauhan voi varmistaa vain tuhoamalla kapitalistinen järjestelmä.

Opportunistien “rauhansuunnitelman” järjettömyys johtaa heidät yrittämään luoda vaikutelma, että kansojen välillä on mm. saavutettu tuloksia aseistariisunnassa. He ovat allekirjoittaneet osittaisen ydinkoekieltosopimuksen. Tästä johtuen Neuvostoliitto on menettänyt mahdollisuuden edistyä tiettyjen ydinkokeiden kanssa, kun taas USA on pitänyt itsellään tämän mahdollisuuden. Esittäessään rauhan ylimpänä tehtävänään opportunistit nostavat kädet ylös jokaisen imperialistien vaatimuksen edessä; “pelastaakseen ihmiskunnan” he ovat pakotetut tekemään rajattomia myönnytyksiä, sillä onhan “imperialismin kahleetkin” paremmat kuin “ihmiskunnan tuho”. “Tämä on rienausta”, sanovat opportunistit. “Emme aio antautua siinä mittakaavassa”. Mutta missä mittakaavassa aiotte antautua, hyvät herrat? On tunnustettava, että taistelulla rauhan puolesta on rajansa niille, jotka eivät halua maksaa rauhaa orjuudellaan. NKP:n johtajat väittävät, että he ovat rauhan puolella, kun taas Kiinan ja Albanian kommunistit ovat yleisesti sodan puolella. Tämä tarkoittaa yksikertaisesti sitä, että opportunistit ja marxisti-leninistit asettavat taistelulle rauhan puolesta eri painoarvon kommunistien toiminnassa.

Julistamme: “Kyllä, sota on hirvittävä asia ja on tarpeellista taistella rauhan puolesta. Mutta voiko taistella sotaa vastaan itsenäisenä asiana? Taistelu rauhan puolesta on taistelua niitä yhteiskunnallisia voimia vastaan, jotka synnyttävät sotaa – toisin sanoen imperialismia vastaan. Kommunistit eivät voi asettaa kysymystä sodasta ja rauhasta irrallisena asiana, ne täytyy nähdä aina osana yleistä taistelua sosialismin puolesta.”

Edelleen, sosialistiset maat ovat maailman työväenliikkeen etujoukko. Heidän täytyy suunnata kaikki toimintansa ja suunnitelmansa maailman kommunistisen liikkeen etenemistä silmällä pitäen.

Työväenluokan tavoitteita ei voi saavuttaa rauhantyön piirissä. Edelleen, kun taistelu rauhan puolesta esitetään maailman kommunistisen liikkeen perustavana linjana, se asettuu avoimesti luokkataistelua vastaan. Jos kapitalististen maiden kommunistiset puolueet esittävät rauhan puolesta taistelemisen periaatteellisena tehtävänään, ne sulautuvat rauhanliikkeeseen, jolla on demokraattinen eikä sosialistinen luonne. Niiden täytyy käytännössä hylätä vallankumoukselliset päämääränsä, jotteivät erkaantuisi rauhanliikkeestä ja joutuisi konfliktiin pikku- ja keskiporvariston kanssa. Niistä täytyy tulla käytännössä vastavallankumouksellisia. Vallankumoukselliset ja siirtomaaherruuden vastaiset kapinat johtavat poikkeuksetta maailman porvarisluokan interventioon. Vallankumous muuntautuu sodaksi ulkomaista voimaa tai voimia vastaan. “Tuemme oikeutettuja ja vastustamme epäoikeutettuja sotia”, väittävät opportunistit esiintyen marxilaisina. Mutta kapitalististen maiden kommunististen puolueiden päälinjana voi olla vain luokkataistelu maan omaa porvaristoa vastaan. Luokkataistelu, joka kehittyy lopulta suoraksi aseelliseksi taisteluksi interventiota vastaan.

Kapitalististen maiden työläiset tahtovat rauhaa, vakuuttavat opportunistit. Mutta ketkä pelottelevat näiden maiden työläisiä? Ei ole vaikeaa käsittää, että ymmärtääkseen yleisen kansainvälisen linjan kommunististen puolueiden täytyy nojata Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa laajoihin joukkoihin, kun taas kehittyneissä kapitalistisissa maissa vain köyhempään osaan työväenluokasta ja talonpojistosta. Joka tapauksessa huomaamme suurten kapitalististen maiden kommunistisissa puolueissa opportunistisen poikkeaman luokkaperiaatteesta. Esimerkiksi eurooppalaiset puolueet valittavat, että jos pysyttäisiin periaatteellisesti marxilaisissa lähtökohdissa, se laskisi niiden jäsenmäärää merkittävästi. Näissä maissa sosialismi voidaan voittaa vain tukeutumalla työväenluokkaan ja voittamalla pikkuporvaristo sen puolelle. Eikä suinkaan tukeutumalla pikkuporvaristoon, sellaisena kuin se on olemassa ennen vallankumousta. Lenin teki selväksi, että ainoaa oikeaa politiikkaa on periaatteellinen politiikka.

Tosiasiat osoittavat, että eurooppalaisten puolueiden sisällä kasvavat uusien puolueiden idut. Vaikka ne tällä hetkellä ovat vain ryhmiä, ne tulevat epäilemättä kasvamaan, erottautuvat opportunistisesta enemmistöstä ja asettuvat maidensa vallankumouksellisten liikkeiden johtoon. Heidän tuleva menestyksensä varmistuu sillä, että suurimpien kapitalististen maiden proletariaatista tulee nopeasti entistä vallankumouksellisempi. Mutta silti opportunistit usein edustavat kapitalististen maiden kommunistisia puolueita. Ei pysty olemaan hymyilemättä kuullessaan heidän kerskailevan saavutuksillaan jäsenmääränsä kasvattamisessa. Jos he lisäisivät ohjelmaansa teesin, jonka mukaan Jeesus Kristus oli kommunismin perustaja, he kykenisivät rekrytoimaan ehkä Paavinkin riveihinsä! Totuus on, että Ranskan ja Italian kommunistiset puolueet ovat jo kauan sitten ylittäneet marxilaisuudelle sallitut rajat. Emme unohda Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen toisen edustajakokouksen taistelua kysymyksestä, kuka voidaan hyväksyä puolueen jäseneksi. On kysyttävä, tuleeko puolueen olla työväenluokkaisten ammattivallankumouksellisten järjestö, vai intellektuellien rupattelukerho?

Vain Ranskan ja Italian puolueiden kaltaisissa puolueissa, joissa pikkuporvarilliset sovittelevat suuntaukset ovat tukahduttaneet aidot vallankumoukselliset pyrkimykset, on voinut syntyä illuusio “rauhanomaisesta” tiestä sosialismiin. Jos parlamentaarinen valta pystyisi jotenkin siirtymään erikoislaatuiselle sosialistiselle asteelle, se ei olisi suinkaan proletariaatin diktatuurin voitto. Sellainen puolue voisi vain tulla vastavallankumouksellisten murskaamaksi, ja sitä seuranneet työläiset maksaisivat lukemattomia uhreja. Tietysti on olemassa menestyneitäkin poikkeuksia: British Labour Party:n tie avoimessa yhteistyössä kapitalistien kanssa. Mutta kommunistisessa liikkeessä opportunistit eivät ole vielä riisuneet yltään marxilaista viittaansa, joka peittää heidän porvarillista nahkaansa.

Puolustaessaan ideaansa “rauhanomaisesta” tiestä opportunistit viittaavat Leniniin, joka puhui sellaisesta mahdollisuudesta kesäkuussa 1917. Mutta se oli vain mahdollisuus. Historiassa ei ole tapausta, johon “rauhanomaisen” siirtymisen teoria voisi pohjautua. Opportunistit yrittävät jopa sovittaa lokakuun vallankumouksen teoriaansa “rauhanomaisesta” siirtymisestä, mutta se on täyttä puppua. Ensinnäkin lokakuun vallankumous 1917 ei ollut suhteellisen veretön siksi, että luokkataistelu olisi voitettu rauhanomaisesti, tai että olisi käytetty rauhanomaisia keinoja, vaan koska proletariaatin voima oli Pietarissa niin paljon suurempi kuin porvariston. Se oli sitä myös koska koko Baltian laivasto oli bolsevikkien puolella, ja koko Pietari-Paavalin linnoituksen tykistö oli suunnattu Talvipalatsiin. Toiseksi, proletariaatin valta lokakuussa 1917 oli hädin tuskin julistettu, kun riistettyjen ja riistäjien todellinen taistelu alkoi ja kesti neljä vuotta sisällissotana. Onko tämä verinen kausi se mitä opportunistit haluavat kutsua “rauhanomaiseksi” siirtymiseksi sosialismiin?

Opportunistit viittaavat “rauhanomaiseen” sosialismiin siirtymiseen Itä-Euroopassa, huomioimatta sitä, että siirtyminen oli Neuvostoliiton voiton tulosta sodassa, ja että näiden maiden porvaristo oli riisuttu aseista.

lumumbaTänään voimme selvästi nähdä, että taistelu rauhan puolesta on ristiriidassa vallankumouksellisen vapaustaistelun kanssa samalla, kun opportunistit tekevät rauhan puolesta käytävästä taistelusta heidän päätehtävänsä. Lumumban kohtalo osoittaa tämän paremmin kuin mikään muu. Kongon kansan vallankumouksellisen taistelun auttamisen sijaan NKP:n johtajat pakottivat Kongon “rauhanomaiselle” tielle YK:n puitteissa, taaten Lumumban turvallisuuden ja menestyksen tämän järjestön kautta. Tämä demoralisoi Lumumban kannattajat ja auttoi imperialisteja alistamalla Kongon YK:n ulkopuoliseen kontrolliin, joka syrjäytti Lumumban palkkasotilaiden avulla. Hrushtshevin kädet ovat Lumumban veren tahraamat.

Toinen esimerkki tiestä, jossa imperialistit luottavat “taisteluun rauhan puolesta” on nykytilanne Vietnamissa. Amerikkalaiset syyttävät tänään Pohjois-Vietnamia etelävietnamilaisten sissien voitoista, ja kahden rintaman sodan uhatessa yrittävät pakottaa etelävietnamilaisia luopumaan vapaustaistelusta. Imperialistit perustavat toiveensa opportunisteihin, toivoen että he painostavat vallankumouksellisia pasifismilla. Pohjois-Vietnamin pommittamiseen johtanut tilanne ei olisi ollut mahdollinen, jos Neuvosto-johtajat olisivat noudattaneet päättäväistä politiikkaa. Jos opportunistit olisivat turvautuneet paperilappujen sijaan päättäväiseen vastaiskuun, eivät imperialistit olisi koskaan rohjenneet loukata sosialistisen leirin rajoja. Yhteiskunnallisten ristiriitojen kehittyessä imperialistit suuntautuvat sotaan ja työläiset suuntautuvat vallankumoukseen. Vallankumouksen uhka kasvattaa imperialistien ponnistuksia yrittää paeta historiallista umpikujaansa sodan avulla. Täytyisikö työläisten siis hylätä vallankumouksellinen toiminta, hylätä vallankumous? Opportunistit sanovat kyllä. Marxilaiset sanovat ei, koska vallankumouksellinen liike ei ainoastaan painosta imperialisteja sotaan, vaan samalla kasvattaa mahdollisuutta ehkäistä tämä sota. Tämän dialektiikan huomiotta jättäminen on kommunismista luopumista, vallankumouksesta luopumista.

Opportunistit pyrkivät tyrkyttämään taistelua rauhan puolesta maailman kommunistisen liikkeen päälinjaksi yrittäen luoda vaikutelman, että pettävä ja epävakaa sovinto imperialistien kanssa olisi haitaksi todelliselle rauhalle ja vallankumouksellisen liikkeen kehitykselle. Rikkoessaan kommunististen puolueiden rivejä ja heikentäessään sosialististen maiden sotilaallista potentiaalia revisionistit ainoastaan edesauttavat maailmanlaajuisen ydinsodan syttymistä.

Onko olemassa todellinen tapa riistää ydinaseet imperialistien käsistä? Kyllä, mutta se ei ole keskustelun ja anelun tie. On vain yksi tapa kohdella kiristäjiä: nousta kiristäjiä vastaan! Sosialistisen leirin sotilaallisen potentiaalin heikentäminen ja maailman proletariaatin vallankumousarmeijan harhaan johtaminen ei ole se tie. Opportunistit kiillottavat ohjuksiaan innokkaasti, mutta kun välienselvittely tulee periaatteelliseen pisteeseen he vetäytyvät kiireesti saattaen itsensä ja liittolaisensa häpeään. Syy tähän eivät ole neuvostotyöläiset vaan opportunistit. Joskus sanotaan, että opportunistit vetäytyvät pelon vuoksi. Ei, he käyttävät ydinaseilla kiristämistä hyväkseen itsekkäisiin päämääriinsä. He aikovat esittää Neuvostoliitossa elokuvan, jossa kerrotaan ydinsodan kauhuista. He yrittävät pelotella kansaamme. He ottavat aktiivisesti osaa ydinaseilla kiristämiseen.

Kapitalismin käärme ei voi käydä kuolinkamppailuun sosialismin kanssa, koska se on itse sisäisten ristiriitojen heikentämä. Se pyrkii vahvistamaan itseään kaikenlaisilla sopimuksilla ja liittoutumisilla maailman joka kolkassa, mutta se kaikki on turhaa. Sokeassa hulluudessaan se puree niitä, joita voi – Etelä-Vietnamin ja Kongon naisia ja lapsia. On täytynyt menettää kykynsä tuntea häpeää, jos kieltäytyy sanomasta “EI” tälle käärmeelle.

Kommunistit, eteenpäin!

Koko maailmasta on tullut yhteiskunnallinen taistelutanner, jolla sosialismi ja kapitalismi kohtaavat toisensa kahtena järjestäytyneenä voimana. Jokaisella paikallisella kriisillä on maailmanlaajuinen merkitys. Puhumme maailmanvallankumouksesta. Marx käsitti kapitalismin lakkauttamisen yhtenä maailmanvallankumouksena, yleisenä vallankumoussotana.

chairmanmaoKuitenkin kapitalismin kehittyessä syntyi mitä tärkein lainalaisuus – kapitalismin epätasainen kehittyminen. Tämä teki mahdolliseksi, kuten Lenin näki, kapitalismin ketjun katkaisemisen sen heikoimmasta lenkistä. Leniniläinen teoria vallankumouksesta yhdessä maassa oli ilman epäilystäkään sosialistisen vallankumouksen teorian edelleen kehittämistä. Mutta nyt on kapitalististen maiden välille luotu sellaisia linkkejä, että maailmasta on tullut yhtenäinen kuten Marxin aikana. Luokkataistelun kehityksen nykyasteella meidän on palattava Marxin ideaan maailmanvallankumouksesta; ja tällä kertaa se on totta.

Tämä ei tarkoita, että Leninin teoria kapitalismin epätasaisesta kehittymisestä olisi väärä. Kaukana siitä. Mutta meidän päiviemme “heikoin lenkki” on koko Aasia, Afrikka ja Latinalainen Amerikka. Niistä on tullut “vallankumousmyrskyjen vyöhyke”. Kieltäessään tämän opportunistit käyttäytyvät täsmälleen kuten Toisen internationaalin eurooppalaiset johtajat, jotka kielsivät leniniläisen teorian sosialismin voitosta takapajuisella Venäjällä. Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan määritteleminen “vallankumousmyrskyjen vyöhykkeeksi” on laajennus leniniläisestä “heikoimman lenkin” teoriasta.

Painotamme, että maailmanlaajuinen vallankumouksellinen harppaus, jonka alusta löydämme itsemme, on kolmas maailman kommunistisen liikkeen historiassa. Ensimmäinen sijoittui kahdeksannentoista vuosisadan puoliväliin. Silloin syntyi Marxin ja Engelsin tieteellisen sosialismin teoria, joka kumosi sosialismin utopistisen ja evolutiivisen muodon. Tätä kautta leimasi Pariisin Kommuuni.

Toinen vallankumouksellinen harppaus, joka alkoi ennen ensimmäistä maailmansotaa ja saavutti huipentumansa sen aikana, oli maailmanvallankumouksen kehityksen uusi korkeampi muoto. Tällä asteella Lenin kehitti marxismia. Sitä leimasi taistelu Toisen internationaalin opportunisteja vastaan ja se loi pohjan proletaarisen vallankumouksen teorialle. Sen tulos oli marxilais-leniniläisten puolueiden syntyminen Eurooppaan, Amerikkaan ja Aasiaan, sekä ensimmäisen sosialistisen valtion, Neuvostoliiton syntyminen ja lujittuminen.

On selvää, että kommunistit kykenivät johtamaan näitä harppauksia vain taistellen opportunisteja vastaan. Luonnollisesti askel maailmanvallankumousta kohti on karkottaa kommunistisesta liikkeestä pikkuporvarilliset ideologit, jotka voivat hyväksyä kommunismin vain opportunistisena sekamelskana. Hajaannus, joka nykyään on kommunististen puolueiden välillä, oli väistämätön. “Ennen kuin voimme yhdistyä”, sanoi Lenin, “meidän täytyy vetää selkeät rajalinjat”. Tämä on totta myös meidän aikanamme. Vallankumouksellisten tapahtumien aallossa kommunistien rivit kasvavat tuhansilla ja kymmenillä tuhansilla proletaareilla kaupungeista ja maalta, jotka ovat ymmärtäneet aidon vallankumouksellisen toiminnan välttämättömyyden, jotka ovat uskollisia koko sydämestään kommunismille. Mutta suuri tehtävä edeltää tätä: opportunistien ylivallan kaataminen maailman kommunistisesta liikkeestä, heidän paljastamisensa, heidän auktoriteettinsa alentaminen kaikkien maiden kansojen silmissä ja savun korvaaminen tulella.

Vallankumouksellinen taistelu ei ainoastaan vaadi rohkeutta ja päättäväisyyttä tiettyinä ratkaisevina hetkinä. Se ei voi kehittyä ilman väsymätöntä, jatkuvaa, päivittäistä työtä, ilman rautaista horjumattomuutta, ilman kylmää ja loogista laskelmointia. Kiinan ja Albanian kansat ovat ansainneet näinä vaikeina aikoina koko maailman työväenluokan kiitollisuuden ja kunnioituksen, ja muisto heidän päättäväisyydestään tulee elämään vuosisatoja. Mutta opportunistit organisoivat kaikki voimansa, kaikki tietoutensa ja kapasiteettinsa häpäistäkseen vallankumouksellisen marxilaisuuden. On välttämätöntä taistella heitä vastaan niin strategisella kuin taktisellakin tasolla.

Lokakuun vallankumouksen menestys ja maailmanvallankumouksen tulevaisuus riippuu proletariaatin kyvystä vetää talonpoikaismassat puolelleen, irrottaa heidät porvaristosta ja järjestää heidät vallankumoustaisteluun.

Jo nyt voidaan puhua kapitalististen maiden talouden elpymisen päättymisestä, joka seurasi toista maailmansotaa. Kapitalismin yleinen kriisi synkentää kapitalismin talouden taivasta. Lakkojen aalto, joka vyöryy kapitalistisissa maissa ennustaa tulevaa vallankumouksellista myrskyä. Euroopan, Amerikan ja Aasian kommunistien täytyy olla valmiina astumaan vallankumouksellisen harppauksen johtoon. Tähän päästäkseen heidän on irtauduttava opportunisteista ja järjestäydyttävä parhaalla mahdollisella tavalla. Kun suurimpien kapitalististen maiden proletariaatti lähtee liikkeelle, kapitalismin kuolinkellot soivat. Kapitalististen maiden kommunistien on oltava tietoisia suuresta historiallisesta roolistaan. Mitä suurempia heidän vaikeutensa ovat, opportunistien piirittäminä joka puolelta, sitä kunniakkaampi heidän tehtävänsä ja sitä mahtavampi heidän voittonsa tulee olemaan.

Vallankumouksellisen liikkeen näköalat eivät ole koskaan olleet mahtavampia kuin nyt. Elämme aikakautta, jona “Kaikki tiet johtavat kommunismiin.”, kuten Molotov sanoi. Ristiriidat, joita kommunistisessa liikkeessä on, eivät voi pelottaa marxisti-leninistiä. Hän eivät pelkää ristiriitoja, sillä ilman ristiriitoja ei ole kehitystä.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin revisionismi vakiintui neuvostojohtoon, tuli aitojen vallankumouksellisten irtaantuminen siitä välttämättömäksi. Nyt kommunistisen liikkeen täytyy tulla auttamaan Venäjän vallankumousta ja Neuvostoliittoa. NKP:n johtajat täytyy julistaa kiroukseen. TÄYTYY ESITTÄÄ AVOIN VAATIMUS HEIDÄN EROTTAMISEKSEEN. Sellainen vaatimus tulee olemaan todiste kommunistisen liikkeen suuresta voimasta ja kehittymisestä. Neuvostotyöläiset tulevat toivottamaan sen tervetulleeksi pitäen sitä solidaarisuuden osoituksena. Neuvostoliiton revisionistisen klikin horjuva valta perustuu siihen, että vaikka neuvostotyöläiset ymmärtävät täydellisesti tämän klikin itsekkään ja korruptoituneen luonteen, he eivät ole vielä ymmärtäneet välttämättömyyttä käydä armottomaan taisteluun sen kaatamiseksi.

Mutta onko SNTL:ssa objektiiviset olosuhteet revisionistien kaatamiseksi? Muiden maiden kommunistien ei tule tehdä päätelmiä tilanteesta neuvostolehdistön perusteella; heidän ei tule yliarvioida revisionististen suuntausten voimaa. Neuvostoliiton tulevaisuus lepää perinteisten kommunistien, työläisten ja talonpoikien käsissä, ja heillä on viimeinen sana. Heidän vihansa vallankumouksen pettäneitä revisionisteja vastaan on rajaton. Vain konkreettisen toimintaohjelman puuttuminen on jättänyt heidät hetkeksi aseettomiksi. Neuvostoliiton talonpojisto on asettumassa avoimesti revisionisteja vastaan. Tullen aluksi rohkaistuneiksi Hrushtshevin demagogiasta, he ovat nyt huomanneet revisionistit hyödyttömiksi. SNTL:n maatalouden kriisiä ei voida ratkaista puolinaisilla keinoilla. Vain vallankumouksellinen työväenluokan diktatuurin palauttava politiikka voi avata tulevaisuuden näköaloja neuvostotalonpojille.

Vallankumoukselliset voimat täytyy järjestää byrokraattisen hallinnon kaatamiseksi SNTL:ssa. Jotta tämä voidaan tehdä, täytyy proletariaatin puolue uudelleenperustaa. Tämä uusi puolue voi olla vain elvytetty Neuvostoliiton kommunistinen puolue (bolsevikit). Aika on koittanut. Kaikkien, jotka haluavat taistella byrokratiaa vastaan, kaikkien, joille vallankumouksen perinteet ovat tärkeitä, täytyy liittyä meihin. Meidän täytyy perustaa NKP(b):n soluja ja rakentaa niistä voima, joka pyyhkäisee pois revisionistit. Näiden solujen toiminta, niiden tunnukset ja lentolehtiset täytyy muuntaa todelliseksi sissisodaksi. Se taistelu tulee synnyttämään monia sankareita ja marttyyreita. Mutta heidän vainoamisensa auttavat herättämään massat ja revisionistien loppu tulee entistä nopeammin. Monet kommunistit, jotka petettiin ja jotka osoittivat tiettyä heikkoutta silloin, kun Stalinia vastaan hyökättiin, ovat nyt ymmärtäneet virheensä.

Asetamme suuria toiveita Neuvosto-armeijan kaadereihin, joitaStalin opetti ymmärtämään hengenvaaran, johon revisionistit ovat vieneet Neuvostoliiton. Mutta kaikki, jotka eivät ole kääntäneet selkäänsä kommunismille ymmärtävät, että osallistuminen revisionistien rikoksiin on rikos kansaa vastaan. Revisionistien kaataminen ja vallankumouksellisen hallituksen muodostaminen, joka laittaa byrokratian hallituksen vasaran ja kansan alasimen väliin – se on jokaisen neuvostokommunistin velvollisuus.

Byrokraatteja ei tarvitse likvidoida. Ei suinkaan. On tarpeen likvidoida säälittä ne, jotka avoimesti vastustavat demokratian voittoa. On tarpeen, että Neuvostoliiton työväenluokka otettuaan vallan käsiinsä, laittaa byrokratian maksamaan takaisin työllään

kaiken sen, jonka se on ryöstänyt kansalta; laittaa se tekemään työtä sillä tiedolla ja kyvyllä, jonka se on saavuttanut kansan aherruksen avulla. On tarpeen, että yleinen poliittinen ja taloudellinen johto kohtaa kansan toiveet ja tarpeet. Ei voi olla epäilystäkään, etteikö tämä politiikka olisi vallankumouksellista, kommunistista ja kansainvälistä, josta koko maailman työläiset voivat sanoa: tämä on politiikkaamme.

KAUAN ELÄKÖÖN PUNAINEN LIPPUMME,
VALLANKUMOUKSEN LIPPU, MARXIN JA ENGELSIN,
LENININ JA STALININ LIPPU !
REVISIONISTIT OVAT POLKENEET SEN MUTAAN,
MUTTA SE ON PUHDAS !

Jäänmurtaja 1/2005

Neuvostoliiton hegemoniapyrkimykset 1975

Neuvostoliitto

PUNAKAARTI –lehti no. 4,1975

SOSIALI-IMPERIALISMIN HEGEMONIAPYRKIMYKSIÄ

Olemme osoittaneet, miten Neuvostoliitto 50-luvulla muuttui kapitalistiseksi maaksi ja kehittyi sen jälkeen askel askeleelta monopolikapitalistiseksi maaksi:

– Ensimmäiseksi Hrustshevin johtama revisionistiklikki raivasi itselleen tien puolueen ja valtion huipulle juonittelun, laajamittaisten puhdistusten ja lopulta vallankaappauksen avulla. Ratkaiseva osa revisionismin valtaannousussa oli turvallisuuspoliisilla ja armeijalla – siis väkivaltakoneistolla. Revisionistinen vallankaappaus valmisteltiin ia sen luonne verhottiin ideologisella hyökkäyksellä proletariaatin diktatuuria vastaan: “destalinisointi”, teoria “koko kansan valtiosta” ja “koko kansan puolueesta”, “gulashikommunismi” jne. Marxismi-leninismin revisiointi oli ensimmäisiä ulkoisia todistuksia Hrustshevin porvarillisesta luonteesta. (Revisionismin valtaannousu on porvariston valtaannousua?)

Seuraavana askeleena uusi porvaristo otti tuotantovälineet haltuunsa, työväenluokka erotettiin tuotantovälineistä. Mullistavat talouspoliittiset toimenpiteet, kuten esim. teollisuusministeriöiden ja traktoriasemien hajottaminen, yritysjohtajien aseman lujittaminen, puolueen puhdistaminen vanhoista bolshevikkiveteraaneista ja työläisaktivisteista kaikilla tasoilla sekä tavaranvaihdon vaikutuspiirin laajentaminen siirsivät tuotantovälineiden hallinnan yritysjohtajien ja byrokratian keskuudessa muodostuneelle porvaristolle. Samalla valmisteltiin kapitalististen tuotantosuhteiden kaikinpuolinen kehittäminen revisiolimalla marxismin poliittista kansantaloustiedettä. Revisionistiset teoriat koskivat arvolain ja tavaratuotannon vaikutusta sosialismissa, kansantaloustieteen tehtäviä, “tuotantovoimien teoriaa”, politiikan ja talouden välistä suhdetta jne.

Talousuudistukset 60-luvun loppupuolella antoivat viimein viralliset ja lailliset puitteet kapitalistisille tuotantosuhteille ja poistivat viimeiset esteet niiden kehityksen tieltä. Yritykset alkoivat toimia voittoperiaatteella ja itsekannattavuuteen perustuen, vain tavara-rahasuhteiden välityksellä toisiin yrityksiin ja valtioon kosketuksessa olevina yksikköinä, joita johtivat yksinvaltiaat yritysjohtajat. Kansantalouden prosesseissa tavaroina kiertävistä tuotantovälineistä ja työvoimasta tuli pääoman kiertokulun palvelijoita, tehtävänään kasata rikkauksia kapitalistista tuotantoprosessia organisoiville yritysjohtajille ja valtiomonopolistisille byrokraateille.

Kapitalististen tuotantosuhteiden palauttaminen päästi valloilleen myös kapitalismin kehityslait, kilpailun, tuotannon anarkian, monopolisoinnin. Mutta päinvastoin kuin feodalismista kehittynyt kapitalismi, jolla alkuvaiheessaan oli edistyksellinen ja elinvoimainen osa, sosiali-kapitalismi on alusta asti ollut luonteeltaan taantumuksellista, ja suunnaton historiallinen taka-askel. Erittäin keskittynyt, suuryritysten johtajien, byrokratian huipun ja korkeimpien upseerien johtama valtiokoneisto on aktiivisesti kiihdyttänyt monopolisointia ja luonut Neuvostoliittoon poikkeuksellisen pitkälle keskittyneen valtiomonopolistisen kapitalismin, “ihanteellisen kokonaiskapitalistin”.

Imperialistista riistoa

Mitä johtopäätöksiä tästä kehityksestä on tehtävä, mitkä ovat sen seuraukset maailman kansoille?

Lenin määritteli imperialismin taloudellisen perustan seuraavasti:

“ . . .täytyy — unohtamatta kaikkien määritelmien ehdollista ja suhteellista merkitystä yleensä, kun ne eivät milloinkaan voi käsittää ilmiön kaikinpuolisia yhteyksiä sen täydessä kehityksessään, — antaa imperialismista sellainen määritelmä, että se sisältäisi seuraavat viisi imperialismin perustunnusmerkkiä:

1) Tuotannon ja pääoman keskittyminen, joka on saavuttanut niin korkean kehitysasteen, että se on luonut monopolit, joilla km ratkaiseva osa taloudellisessa elämässä;

2) Pankkipääoman sulautuminen yhteen teollisuuspääoman kanssa ja finanssiharvainvallan muodostuminen tämän “finanssipääoman” pohjalla;

3) Pääoman vienti, erotukseksi tavaranviennistä, saa erikoisen tärkeän merkityksen;

4) Muodostuu kapitalistien kansainvälisiä monopoliliittoja, jotka jakavat maailman, ja

5) Maapallon alueellinen jako suurimpien kapitalistivaltojen kesken on suoritettu loppuun.” (LKT, 22.257, kappalejako toim.)

Näiden tunnusmerkkien soveltuvuus Neuvostoliiton kohdalla on ilmeinen. Merkittävä piirre Neuvostoliiton kehityksessä viimeisen 5—10 vuoden aikana on juuri pääoman viennin nopea kasvu. Se tarjoaa todella ajattelun aihetta Neuvostoliiton kapitalistisen luonteen kiistäville henkilöille.

Perimmäinen syy pääoman viennille on monopolien voitontavoittelu, pyrkimys mahdollisimman suuriin voittoihin, joita eivät kotimaiset sijoitusmahdollisuudet riittävässä määrin tarjoa. Pääoman vienti on myös keino hegemonian ja kontrollin laajentamiseksi omien rajojen ulkopuolelle. Tämän kontrollin merkitys kasvaa, kun imperialistinen kilpailu markkinoista, raaka-aineista ja vaikutuspiireistä kiristyy. Muutamat esimerkit osoittavat, miten Neuvostoliitto käyttää pääomanvientiä ja muita keinoja voittojen kiskomiseen sekä hegemoniapyrkimystensä toteuttamiseen:

– Neuvostoliitto on tehnyt Intiasta valtiollisten lainojen avulla sosiali-imperialismin taloudellisen lisäkkeen riistäen sitä häikäilemättömästi. Intia maksaa vuosittain pelkkinä korkoina neljänneksen saamistaan uusista lainoista. Lainojen lyhennykset mukaan luettuna Intiasta virtaa varoja Neuvostoliittoon vuosittain kaksi kertaa niin paljon kuin päinvastaiseen suuntaan. Neuvostoliiton antamat lainat ovat aina sidottuja Neuvostoliitosta tapahtuviin hankintoihin ja edistävät täten sen monopolien harjoittama vientiä. Intia on ostanut mm. terästehtaita. Mutta tehtaiden valmistuminen on myöhästynyt aikataulusta, koneet ovat olleet vanhentuneita verrattuina niihin, jotka Neuvostoliitto on ottanut käyttöön omassa maassaan, ja hinnat Intialle epäedulliset. Tehtaiden johdossa on neuvostoliittolaisia “asiantuntijoita” ja suuri osa niiden tuotannosta viedään Neuvostoliittoon lainojen lyhennyksinä. Neuvostoliittolainen pääoma on saanut haltuunsa useat Intian teollisuuden avainalat.

Neuvostoliiton häikäilemättömyys on tietenkin vahvistanut lännelle myötämielisiä ja Indira Gandhin vastaisia virtauksia hallitsevan luokan keskuudessa. Ristiriidat johtivat Gandhin fasistiseen kaappaukseen ja tuhansien ihmisten sulkemiseen vankiloihin. Neuvostoliitto tuki aktiivisesti kaappausta. “Demokratian laajentaja” paljastui fasismin viejämaaksi. Myös Afganistan ja Bangla Desh, sekä eräät muut maat ovat joutuneet samanlaiseen tilanteeseen kuin Intia. Bangla Deshissä länteen päin orientoitunut ryhmä on kuitenkin ottanut vallan.

Tietyille maille — esim. Egyptille — Neuvostoliitto on antanut “apua” lainojen ohella. Tuloksena on, että Egyptin teollisuus kestää tai romahtaa Neuvostoliiton varaosatoimitusten myötä. Neuvostoliitto on käyttänyt tilannetta hyväkseen ja kiskoo varaosista huippuhintoja (Hussein, class conflict in Egypt).

Neuvostoliitto kiinnittää kasvavaa huomiota yhteisten yritysten (joint ventures) perustamiseen eri maissa.

SEV:n piirissä yhteisiä yrityksiä on perustettu kiihtyvässä tahdissa 70-luvun alussa käynnistetyn integraatio-ohjelman puitteissa. Nämä yhteiset yritykset eivät mitään muuta kuin suuria monikansallisia yhtymiä, joissa neuvostoliittolainen pääoma hallitsee. Monikansallisen integraation kautta Neuvostoliitto on saanut valvontaansa mm. DDR:n optisen sekä filmi- ja fotokemiallisen teollisuuden. Toisaalta useat pienten SEV-maiden yritykset on alistettu alihankkijoiksi ja lisäkkeiksi Togliattigradin autotehtaille sekä Neuvostoliiton tietokone- ja ydinvoimateollisuudelle. Avainalojen päätuotanto keskitetään Neuvostoliittoon. Yli puolet SEV:n kansainvälisen sijoituspankin sijoituksista ohjataan Neuvostoliittoon. Vaikka Neuvostoliitto vie pääomaa, se pyrkii nimittäin myös toisaalta tuomaan ulkomaista pääomaa hitaasti uusiutuviin ja täten verrattain pientä voittoa antaviin kohteisiin (esim. metsäteollisuus) ja toisaalta saadakseen teknologista “know how”ia ulkomailta. Viime aikoina Neuvostoliitto on myös alkanut perustaa yhteisiä yrityksiä kolmannen maailman maihin. Neuvostoliittolainen pääoma on osakkaana yhteisissä yrityksissä kahdessatoista Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan maassa. Suurin osa yrityksistä on kuljetus-, kaivos- ja jalostusteollisuusalan laitoksia. Nigeriassa on autotehdas, jossa Neuvostoliitolla on 60 % osakkeista, ja jonka johtaja on neuvostoliittolainen. Brasiliassa Neuvostoliitto on sijoittanut 200 milj. USA:n dollaria yritykseen, joka louhii bitumia Paraiba-laaksossa. Intiassa Neuvostoliitto on tarjonnut “yhteistoimintaa” lähes 60 yritykselle.

Neuvostoliiton harjoittama epäyhdenvertainen kauppa on tuottanut sille miljardeja ruplia. Sen uhreiksi joutuvat ne maat, jotka ovat tulleet Neuvostoliitosta riippuvaisiksi: Intia, SEV-maat jne. SEV:ssä äskettäin toteutettu keskinäisen kaupan hintatason korotus suosi voimakkaasti Neuvostoliittoa. Intia, Afganistan, Egypti ja muut maat ovat joutuneet solmimaan erittäin epäedullisia kauppasopimuksia sosiali-imperialistien kanssa.

Erityisen räikeästi Neuvostoliitto on käyttänyt kansainvälistä asekauppaa rikastumisen ja kontrollin keinona. Maan tarjoama “apu” on muodostunut lainoista, joilla vastaanottaja on saanut ostaa kalliita ja osittain vanhentuneita aseita. Egyptiin myytyihin MIG 23-koneisiin Neuvostoliitto ei enää toimita varaosia sen jälkeen kun Egypti on alkanut korostaa riippumattomuuttaan Neuvostoliitosta, Neuvostoliitto on yrittänyt saada kontrolliinsa tiettyjä Afrikan maita toimittamalla raskasta aseistusta, jonka käyttötarkoituksena voi olla vain Afrikan maiden yhtenäisyyden hajottaminen. Neuvostoliiton pääomanvientiä ja taloudellisia hegemoniapyrkimyksiä täydentävät puuttuminen muiden maiden sisäisiin asioihin ja sotilaallinen painostus. Monen maan revisionistisia puolueita käytetään sosialiimperialismin “viidensinä kolonnina”. Rohkeimmat julistavat jopa itse tärkeimmäksi tehtäväkseen Neuvostoliiton etujen palvelemisen. Toisissa maissa Neuvostoliitto on kouluttanut proneuvostoliittolaisen yläluokkaälymystön, jonka avulla se pyrkii lisäämään omaa vaikutusvaltaansa. Tällainen älymystö kaappasi vallan Afganistanissa Neuvostoliiton osoittaessa julkisesti suosiotaan.

Neuvostoliiton laivastosta on 60-luvun alusta lähtien kehitetty tykkivenediplomatian väline, jota on ahkerasti käytetty Välimerellä, köydenvedossa Norjalle kuuluvasta mannerjalustasta ja muissa yhteyksissä. Äärimmäisenä keinona on viimein miehitys ja sotilaallinen hyökkäys. Kun Tsekkoslovakia miehitettiin oli n. 70 % Neuvostoliiton teollisuudesta siirtynyt “uuteen talousjärjestelmään” ja kun Neuvostoliitto Intian välityksellä paloitteli Pakistanin kuului lähes koko teollisuus talousuudistuksen piiriin. Neuvostoliiton imperialistiset päämäärät ovat käyneet sitä kunnianhimoisemmiksi ja avoimemmiksi, mitä pidemmälle talousuudistus ja monopolisointi on viety.

Maailmansodan vaara kasvaa

Esimerkkejä Neuvostoliiton harjoittamasta kansainvälisestä riistosta ja imperialistisista hegemoniapyrkimyksistä voisi luetella hyvin paljon, mutta ne menevät tämän kirjoituksen aiheen ulkopuolelle. Edellä luetellut riittävät osoittamaan, että nyky-Neuvostoliitto on imperialistinen maa — tai pikemmin sosiali-imperialistinen: sen politiikka on sosialistisiin fraaseihin naamioitua imperialismia — johon pätevät Leninin luonnehdinta imperialismista monopolistisena, loismaisena ja kuolevana kapitalismina.

Lenin osoitti. että imperialismin olennainen piirre on “usean suurvallan kilpailu hegemoniasta”. Tämä kilpailu on kaikista tilapäisistä sopimuksista ja liitoista huolimatta ehdoton ja pysyvä, ja siitä seuraa imperialististen sotien kiertämättömyys niin kauan kuin imperialismia on olemassa. Näiden sotien perustana on imperialismin epätasainen kehitys, eri suurvaltojen välisten voimasuhteiden jatkuva muuttuminen ja siitä johtuva pyrkimys ja pakko suorittaa maailman aseellinen uudelleenjako uusien voimasuhteiden mukaisesti.

Jo ensimmäisen maailmansodan aikana Lenin varoitti sosialidemokraattisia puolueita. Jos ne eivät bolshevikkien tavoin nosta tunnusta “sota sotaa vastaan”, yritä kääntää aseet “omaa” porvaristoaan vastaan ja nouse siten kukistamaan koko imperialismia, ne alistavat itsensä oman porvaristonsa sotaponnisteluille. Leninin mukaan tämän petoksen mahdollisena seurauksena tulisi olemaan imperialismin pelastuminen toistaiseksi, jolloin uusi imperialistinen suursota olisi väistämätön.

20- ja 30-luvuilla Stalin varoitti toistuvasti uuden maailmansodan vaarasta. Hän ei antanut tilapäisen “jännityksen lievenemisen” 30-luvun alussa pettää itseään, vaan osoitti, että imperialististen maiden ristiriidat kärjistyvät uudeksi sodaksi. Toisen maailmansodan jälkeen hän torjui illuusiot siitä, että imperialistiset sodat olisivat siirtyneet historiaan. Hän osoitti, että imperialististen suurvaltojen väliset voimasuhteet muuttuvat ja painotti voimakkaasti, että “jotta tulisi poistetuksi sotien kiertämättömyys, on hävitettävä pois imperialismi”.

Sen jälkeen Neuvostoliitto on kuitenkin itse muuttunut imperialistiseksi maaksi. Euroopan imperialististen maiden ja USA:n väliset ristiriidat ovat jääneet kahden supervallan kilpailun varjoon. Miten tämä kilpailu tulee päättymään? Tähän kysymykseen joudumme vastaamaan tulevassa PK:n numerossa, mutta jo tässä yhteydessä on aihetta kosketella sitä lyhyesti.

Uuden maailmansodan mahdollisuutta on vähätelty sillä perusteella, että supervaltojen ydinasevarustelu tekee suursodan mielettömäksi ja että “terroritasapaino” täten estää sen syttymisen. Nämä ovat hyvin vaarallisia illuusioita. “Terroritasapaino” voi olla vain tilapäistä ja ehdollista, kilpailu ja voimasuhteiden muuttuminen on pysyvää ja ehdotonta. Neuvostoliiton militarisoinnin yhteydessä osoitimme, miten nopeasti sotilaallinen “tasapaino” muuttuu. Euroopassa tästä tasapainosta ei ole paljoakaan jäljellä ja jonkun vuoden kuluttua sen tilalla tulee olemaan kärjistynyt epätasapaino. Kummankin osapuolen strateginen vastaiskukyky ei estä niitä valmistautumasta suursotaan, joskin ne keskittävät valmistelut pääasiassa konventionaalisin ja taktisin ydinasein käytävään sotaan.

Neuvostoliittoon verrattuna USA on alamäessä lähes joka suhteessa, sen sisäiset taloudelliset ja poliittiset ristiriidat kärjistyvät. sen hallitseva luokka on hajanainen, sen vaikutus maailmassa vähenee ja koti- ja ulkomaanmarkkinat supistuvat.

Neuvostoliitto puolestaan voimistuu kilpailussa USA:n kanssa. Nyky-Neuvostoliitto on “suurporvariston diktatuuri, saksalaista fasistista tyyppiä oleva diktatuuri, hitleriläistyyppinen diktatuuri”, Mao Tsetungin sanoja lainataksemme. Sen luonne “täydellisenä” valtiomonopolistisena kapitalismina sekä sen äärimmäisen keskittynyt poliittinen ja taloudellinen valta antavat sille tietyn etulyöntiaseman Yhdysvaltoihin nähden. Se pystyy keskittämään voimavaransa paremmin kuin Yhdysvallat, säätelemään joitakin kriisin oireita sekä harjoittamaan johdonmukaista militarisointia ja yhtenäistä ulkopolitiikkaa.

Samalla monopolisointi ja keskittäminen kärjistävät monopolikapitalismin epäsuhteita ja ristiriitoja. Huimaavat monopolivoitot ja kotimaanmarkkinoiden, s.o. kansan ostovoiman, riittämättömyys tekevät imperialistisesta laajentumispolitiikasta taloudellisen välttämättömyyden. Se näkyy selvästi Neuvostoliiton seuraavassa viisivuotissuunnitelmassa, jossa teollisuus- ja varsinkin kulutustavaratuotannon kasvun hidastumisesta huolimatta ulkomaankaupan odotetaan kasvavan entistä nopeammin. Myös teknologinen ja maatalouskriisi tekee uusien markkinoiden ja vaikutuspiirien valtaamisesta sekä strategisten etujen valvomisesta elintärkeitä ongelmia. “Fasismi on julmaa, mutta kestämätöntä valtaa”, totesi Dimitrov. Neuvostojohtajien on hyvin vaikea siirtää militarisoinnin ja kriisin kaikki seuraukset oman kansansa kannettavaksi, ne on sälytettävä myös muiden kansojen niskoille. Sosiali-imperialismin taloudellinen ja poliittinen tarve suorittaa maailman imperialistinen uudelleenjako on vähintään yhtä suuri kuin USA:n ja se on määrätietoisempi ja päättäväisempi tämän jaon valmistelussa.

Poliittisesti USA:n ja Neuvostoliiton välinen ilmapiiri kiristyy jatkuvasti. ETYK:it, SALT:it ja muut kulissit eivät pysty edes hetkellisesti peittämään kasvavaa antagonismia. Kilpavarustelu kiihtyy, taloudellinen lama syvenee, pienet paikalliset kriisit, kuten Kypros, Lähi-Itä, Angola jne. vaikuttavat maailmanlaajuisesti ja saavat kummankin supervallan sotavoimat liikkeelle.

Nykymaailmassa on täten hyvin monia yhtäläisyyksiä ensimmäistä ja varsinkin toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina vallinneen maailmantilanteen kanssa. Kaikki merkit viittaavat siihen, että sodanvaara on kasvamassa, että kahden supervallan välisestä kilpailusta tulee uuden maailmanlaajuisen sodan alkulähde ja Neuvostoliiton sosiali-imperialismista sen todennäköinen sytyttäjä. Tämän sodan voivat estää vain vallankumous USA:ssa ja Neuvostoliitossa. Tämä ei kuitenkaan ole nykytilanteen perusteella todennäköistä, vaan paljon todennäköisempää on. että sota tulee sytyttämään vallankumouksen ja kukistamaan imperialismin herruuden koko maailmassa. Uuden maailmanlaajuisen suursodan kiertämättömyys on johdonmukainen seuraus kapitalismin palauttamisesta Neuvostoliittoon.

Tarvitaanko Nl:sta keskustelua?

Kansainvälisen vasemmiston piirissä käydään yhä vilkkaampaa väittelyä Neuvostoliiton nykyyhteiskunnasta. Työväenliikkeen lehdissä ei Suomessa tänään kumma kyllä sellaista juuri esiinny. Toiset esittävät, ettei sellaista keskustelua saadaan käydä, ja jotkut — erityisesti ns. taistolaiset — jopa pyrkivät estämään vaikka minkälaisin toimenpitein kaiken asiallisen väittelyn nyky-Neuvostoliitosta. Onko tämä oikein? Ainakin tämä on täysin vastakkaista työväenliikkeen hengelle, kommunistien perinteiselle käytännölle ja leninismin periaatteille!

Saako N e u v o s t o l i i t o s t a keskustella S u o me s s a ?

Meidän mielestämme Suomen työväenliikkeessä ja suomalaisessa yhteiskunnassa täytyy käydä keskustelua Neuvostoliitosta. Näin siitä huolimatta, että kysymys koetaan arkaluontoisena, onhan Suomessa jopa Ulkoministeriön taholta pyritty estämään Neuvostoliiton yhteiskunnan ja sen politiikan arvostelu. Meidän mielestämme tällainen sensuuri on vaarallista ja taantumuksellista. Jos Neuvostoliiton arvostelu on väärää, virheellistä tai pahansuopaa, tosiasioihin pohjautumatonta panettelua, ei tällaisen arvostelun vastustamiseen tarvita kieltoja ja lakipykäliä. Tosiasioiden, esittämisen pitäisi riittää väärän arvostelun tukahduttamiseen, kun sitä esiintyy.

Marxilaisina me arvostelemme Neuvostoliittoa tosiasioiden ja erittelyn pohjalta. Me emme pelkää vastakritiikkiä. Me toivomme asiallista keskustelua Neuvostoliitosta kuten muistakin ongelmista Suomen työväenliikkeessä. Onko niin, että “gulashikommunismi” Neuvostoliitossa on joutunut niin täydellisesti vararikkoon, että se ei kestä minkäänlaista marxilaiselta pohjalta lähtevää arvostelua ja keskustelua? Siksikö sellainen yritetään kieltää Suomessa?