Kysymys sissitoiminnasta kiinnostaa kovasti puoluetamme ja työläisjoukkoja. Olemme jo monta kertaa ohimennen kosketelleet tätä kysymystä ja nyt aiomme esittää lupaamamme täydellisemmän selityksen katsantokannastamme.
I
Aloitamme alusta. Mitä perusvaatimuksia jokaisen marxilaisen on asetettava taistelumuotoja koskevan kysymyksen käsittelylle? Ensiksikin, marxilaisuus eroaa kaikista sosialismin primitiivisistä muodoista siinä, että se ei sido liikettä johonkin yhteen määrättyyn taistelumuotoon. Marxilaisuus tunnustaa mitä erilaisimpia taistelumuotoja, sitä paitsi se ei ”keksi” niitä, vaan ainoastaan yleistää, järjestää ja valaa tietoisuutta niihin vallankumouksellisten luokkien taistelumuotoihin, jotka syntyvvät itsestään liikkeen kulussa. Ehdottoman vihamielisenä kaikille abstraktisille kaavoille, kaikenlaisille doktrinaarisille resepteille marxilaisuus vaatii suhtautumaan huomaavaisesti käynnissäolevaan joukkotaisteluun, joka liikkeen kehittyessä, joukkojen tietoisuuden kasvaessa ja taloudellisten ja poliittisten kriisien kärjistyessä synnyttää yhä uusia ja yhä monipuolisempia puolustus- ja hyökkäyskeinoja. Senpä takia marxilaisuus ei ehdottomasti hylkää ennakolta mitään taistelumuotoja. Marxilaisuus ei missään tapauksessa rajoitu vain tällä hetkellä mahdollisiin ja käytännössä oleviin taistelumuotoihin, se tunnustaa uusien, nykyvaiheessa toimiville henkilöille tuntemattomien taistelumuotojen väistämättömyyden, vallitsevien yhteiskunnalisten suhdanteiden muuttuessa. Marxilaisuus ottaa tässä suhteessa oppia niin sanoaksemme joukkomittaisesta käytännöstä ja on kaukana siitä, että pyrkisi opettamaan joukoille kamarioppineiden keksimiä taistelumuotoja. Me tiedämme, — sanoi esimerkiksi Kautsky käsitellessään yhteiskunnallisen vallankumouksen muotoja, — että edessä oleva kriisi tuo tullessaan uusia taistelumuotoja, joita me emme voi nyt edeltäkäsin nähdä.
Toiseksi, marxilaisuus vaatii ehdottomasti taistelumuotoja koskevan kysymyksen historiallista tarkastelua. Tämän kysymyksen asettaminen konkreettisesta historiallisesta tilanteesta irrallisena merkitsee, ettei käsitetä dialektisen materialismin aakkosia. Taloudellisen kehityksen eri vaiheissa nousevat etualalle ja muodostavat taistelun päämuodoiksi erilaiset taistelumuodot erilaisista poiliittisista, kansallis-kulttuurisista, elin- ym. oloista riippuen; samalla muuntuvat myös taistelun toisarvoiset, sivumuodot. Kun määrättyä taistelukeinoa koskevaan kysymykseen yritetään vastata myönteisesti tai kielteisesti tarkastelematta yksityiskohtaisesti kyseisen liikkeen konkreettista tilannetta sen kyseessä olevalla kehitysasteella, niin tämä merkitsee että siirrytään kokonaan pois marxilaisuuden maaperältä.
Tällaisia ovat ne kaksi teoreettista perusväittämää, joita meidän on pidettävä ohjeenamme. Marxilaisuuden historia Länsi-Euroopassa antaa meille suunnattoman määrän esimerkkejä edellä sanotun tueksi. Euroopan sosialidemokratia pitää tällä hetkellä parlamentarismia ja ammatillista liikettä taistelun päämuotoina, ennen se tunnusti kapinan ja on aivan valmis tunnustamaan sen suhdanteiden muuttuessa tulevaisuudessa, välittämättä liberaalisten porvarien, sellaisten kuin venäläisten kadettien[1] ja bezzaglavijalaisten[2], mielipiteestä. 70-luvulla sosialidemokratia ei tunnustanut yleislakkoa yhteiskunnallisena yleislääkkeenä, keinona jolla porvaristo voidaan kukistaa heti epäpoliittista tietä — mutta sosialidemokratia tunnustaa täydellisesti poliittisen joukkolakon (varsinkin Venäjällä vuonna 1905 saadun kokemuksen jälkeen) erääksi taistelukeinoksi, joka on määrätyissä olosuhteissa tarpeen. 1840-luvulla sosialidemokratia tunnusti barrikaditaistelun kaduilla mutta hylkäsi sen tiettyjen seikkojen perusteella 1800-luvun lopulla; se ilmaisi kuitenkin olevansa ehdottoman valmis tarkistamaan tämän viimeksi mainitun mielipiteen ja tunnustamaan barrikaditaistelun tarkoituksenmukaisuuden Moskovan kokemuksen jälkeen, kokemuksen joka K. Kautskyn sanojen mukaan nosti esiin uuden barrikaditaktiikan.
II
Selvitettyämme marxilaisuuden yleisen asenteen siirrymme Venäjän vallankumoukseen. Palautamme mieleen sen esiin nostamien taistelumuotojen historiallisen kehityksen. Ensin työväen taloudelliset lakot (1896–1900), sen jälkeen työläisten ja ylioppilaiden poliittiset mielenosoitukset (1901–1902), talonpoikaismellakat (1902), poliittisten joukkolakkojen alku — joukkolakkojen, jotka kietoutuivat eri tavoin yhteen mielenosoitusten kanssa (Rostov 1902, lakot kesällä 1903, tammikuun 9. päivä 1905)[3], yleisvenäläinen poliittinen lakko, johon liittyi paikallisia barrikaditaistelun tapauksia (lokakuu 1905), joukkoluonteinen barrikaditaistelu ja aseellinen kapina (1905, joulukuu), rauhallinen parlamenttitaistelu (huhti–kesäkuu 1906), osittaiset sotaväen kapinat (kesäkuu 1905 — heinäkuu 1906), osittaiset talonpoikaiskapinat (syksy 1905 — syksy 1906).
Näin ovat yleensä taistelumuotoja koskevat asiat syksyllä vuonna 1906. Itsevaltius käyttää taistelun ”vasta”-muotona mustasotnialaista[4] joukkovainoa alkaen Kishinevistä keväällä 1903 ja päättyen Siedlceen syksyllä 1906[5]. Koko tänä aikana on mustasotnialaispogromeja ja juutalaisten, ylioppilaiden, vallankumousmiesten ja valveutuneiden työläisten pieksämisiä järjestetty yhä useammin, yhä täydellisemmin keinoin liittäen lahjotun roskajoukon harjoittamaan väkivaltaan mustasotnialaisen sotaväen harjoittama väkivalta, käyttäen jopa tykistöä kylissä ja kaupungeissa, sulautuen yhteen rankaisuretkikuntien ja rankaisujunien kanssa ja niin edespäin.
Tällainen on kuvan pohjaväri. Tällä taustalla erottautuu — epäilemättä jonain erillisenä, toisarvoisena, sivuseikkana — se ilmiö, jonka tutkimiselle ja arvioinnille tämä artikkeli on omistettu. Mikä tuo ilmiö on? mikä ovat sen muodot? sen syyt? syntymisaika ja levinneisyysaste? sen merkitys vallankumouksen yleisessä kulussa? sen suhde sosialidemokratian järjestämään ja johtamaan työväenluokan taisteluun? Siinä ovat ne kysymykset, joita meidän on nyt, kuvan yleisen taustan luonnehtimisen jälkeen, ruvettava käsittelemään.
Meitä kiinnostava ilmiö on aseellinen taistelu. Sitä käyvät erilliset henkilöt ja pienehköt henkilöryhmät. Osa niistä kuuluu vallankumouksellisiin järjestöihin, osa niistä (eräillä Venäjän paikkakunnilla suurimmalta osaltaan) ei kuulu mihinkään vallankumoukselliseen järjestöön. Aseellisella taistelulla on kaksi tavoitetta, jotka on tarkoin erotettava toisistaan. Tuon taistelun tarkoituksena on ensiksikin yksityisten henkilöiden, sota- ja poliisilaitoksen esimiesten ja käskyläisten tuhoaminen ja toiseksi rahavarojen konfiskointi niin hallitukselta kuin myös yksityisiltä henkilöiltä. Konfiskoidut varat menevät osittain puolueelle, osittain varta vasten aseistukseen ja kapinan valmisteluun ja osittain niiden henkilöiden ylläpitämiseen, jotka käyvät luonnehtimaamme taistelua. Suuret pakkoluovutussummat (Kaukasiassa yli 200 000 ruplaa, Moskovassa 875 000 ruplaa) ovat nimenomaan joutuneet etupäässä vallankumouksellisille puolueille, pienemmät pakkoluovutussummat menevät etupäässä ja eräissä tapauksissa kokonaankin ”pakkoluovuttajien” ylläpitoon. Tämä taistelumuoto on kehittynyt ja levinnyt laajoihin mittoihin epäilemättä vasta vuonna 1906, so. joulukuun kapinan jälkeen. Poliittisen kriisin kärjistyminen aseelliseksi taisteluksi ja varsinkin puutteen, nälänhädän ja työttömyyden kärjistyminen maaseudulla ja kaupungeissa ovat näytelleet suurta osaa niiden syiden joukossa, jotka ovat synnyttäneet kuvaamamme taistelun. Tämän taistelumuodon ovat omaksuneet pääasialliseksi, jopa ainoaksi yhteiskunnallisen taistestelun muodoksi väestön ryysyläisainekset, irtolaiset ja anarkistiset ryhmät. ”Vasta”-taistelumuodoksi itsevaltiuden taholta on katsottava sotatila, uusien sotajoukkojen liikkeellepano, mustasotnialaisten toimeenpanemat pogromit (Siedlce) sekä kenttäoikeudet.
III
Käsittelemämme taistelun tavallinen arvio on seuraavanlainen: se on anarkismia, blanquilaisuutta[6], vanhaa terroria, joukoista eristyneiden yksilöiden toimintaa, joka demoralisoi työväkeä, vieroittaa siitä pois laajat väestöpiirit, hajottaa liiketta ja vahingoittaa vallankumousta. Tätä arviota varmistavia esimerkkejä löytää helposti sanomalehdissä joka päivä olevista uutisista.
Mutta ovatko nuo esimerkit todistuskelpoisia? Asian tarkastelemiseksi otamme paikkakunnan, jossa käsittelemämme taistelumuoto on eniten kehittynyt — Latvian maakunnan. Sanomalehti ”Novoje Vremja” (9. ja 12. syyskuuta) valittelee Latvian sosialidemokratian toiminnan johdosta seuraavasti. Latvian sosialidemokraattinen työväenpuolue (VSDTP:n osa) julkaisee säännöllisesti lehteään 30 000 kappaleen painoksena. Virallisessa osastossa julkaistaan luetteloja vakoilijoista, joiden tuhoaminen on jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus. Poliisia auttavat henkilöt julistetaan ”vallankumouksen vastustajiksi”, jotka on tuhottava ja jotka sitä paitsi on tuomittu menettämään omaisuutensa. Sosialidemokraatit kehottavat väestöä antamaan varoja puolueelle vain silloin, kun esitetään leimalla varustettu kuitti. Puolueen viimeisisessä tiliselostuksessa on 48 00 ruplan suuruiseen vuositulojen summaan merkitty Libaun järjestöltä aseiden hankkimista varten saadut 5600 ruplaa, jotka on saatu pakkoluovutuksen tietä. — ”Novoje Vremja” tietysti syytää tulta ja tulikiveä tuota ”vallankumouksellista lainsäädäntöä” vastaan, tuota ”julmaa hallitusta” vastaan.
Tätä lättiläisten sosialidemokraattien toimintaa ei kukaan rohkene nimittää anarkismiksi, blanquilaisuudeksi tai terrorismiksi? Siksi että tässä on selvästi näkyvissä uuden taistelumuodon yhteys joulukuun kapinaan, kapinaan joka lähestyy uudelleen. Koko Venäjän suhteen tuo yhteys ei ole niin selvästi näkyvissä, mutta se on olemassa. ”Sissi”-taistelun leviäminen nimenomaan joulukuun jälkeen sekä sen yhteys ei ainoastaan taloudellisen, vaan myös poliittisen kriisin kärjistymiseen on epäilemätöntä. Vanha venäläinen terrorismi oli salaliittoihin viehättyneiden intellektuellien puuhaa; nyt käy sissitaistelua tavallisesti taisteluryhmään kuuluva työmies tai yksinkertaisesti työtön työmies. Blanquilaisuus ja anarkismi tulevat helposti mieleen sellaisille ihmisille, jotka ovat taipuvaisia kaavamaisuuteen, mutta kapinatilanteessa, joka on niin selvä Latvian maakunnassa, pistää tuollaisten päähänpäntättyjen nimikilpien sopimattomuus silmään.
Lättiläisten esimerkki osoittaa selvästi, että meillä niin tavallinen sissisodan analysoiminen irallisena kapinatilanteesta on kerrassaan väärä, epätieteellinen ja epähistoriallinen analysoimistapa. On otettava huomioon tuo tilanne, ona harkittava suurten kapinatahtumien välisen ajan erikoispiirteitä, on ymmärrettävä, mitä taistelumuotoja tällöin väistämättä syntyy, eikä kuitattava asiaa päähänpäntättyjen sanojen kokoelmalla, joka on sama niin kadetilla kuin novojevremjalaisellakin: anarkismi, ryöväys, ryysyläistavat!
Sanotaan: sissitoiminta hajottaa työtämme. Soveltakaamme tätä päätelmää vuoden 1905 joulukuun jälkeiseen tilanteeseen, mustasotnialaisten pogromien ja sotatilanteiden kauteen. Mikä tällaisena kautena hajottaa liikettä suuremmassa määrin: vastarinnan puuttuminen vai järjestynyt sissitaistelu? Verratkaa Venäjän keskiosaa sen läntisiin reuna-alueisiin, Puolan ja Latvian maakuntiin. Epäilemättä on läntisillä reuna-alueilla sissitaistelu levinnyt paljon laajemmalle ja kehittynyt korkeammalle kuin muualla. Samoin on epäilemätöntä, että vallankumouksellinen liike yleensä ja varsinkin sosialidemokraattinen liike on hajanaisempaa Venäjän keskiosassa kuin sen läntisillä reuna-alueilla. Meille ei tietysti juolahda mieleenkään tehdä sitä johtopäätöstä, että Puolan ja Latvian sosialidemokraattinen liike on vähemmän hajanaista sissisodan ansiosta. Ei. Siitä johtuu vain, että sissisota ei ole syyssä Venäjän sosialidemokraattisen työväenliikkeen hajaannukseen vuonna 1906.
Tässä asiassa usein viitataan kansallisten olojen erikoislaatuun. Mutta tämä viittaus ilmaisee erittäin kirkkaasti noiden levinneiden todistelujen heikkouden. Jos kysymys on kansallisista oloista, niin silloin syy ei ole anarkismissa, blanquilaisuudessa eikä terrorismissa, jotka ovat yleisvenäläisiä ja vieläpä erikoisesti venäläisiä syntejä, vaan jossain muussa. Tarkastelkaa tuota jotain muuta konkreettisesti, herrat! Silloin te näette, että kansallisuussorto tai -antagonismi ei selitä mitään, sillä sitä on aina ollut läntisillä reuna-alueilla, mutta sissitaistelun on synnyttänyt vasta nykyinen historiallinen ajanjakso. On paljon paikkoja, missä on kansallisuussortoa ja -antagonismia, mutta ei ole sissitaistelua, joka kehittyy joskus ilman mitään kansallisuussortoa. Asian konkreettinen käsittely osoittaa, että kysymys ei ole kansallisuussorrosta, vaan kapinan ehdoista. Sissitaistelu on kiertämätön taistelumuoto aikana, jolloin joukkoliike on jo käytännössä kehittynyt kapinaan saakka ja jolloin koittaa pitempia tai lyhyempiä väliaikoja kansalaissodan ”suurten taistelujen” välillä.
Liikettä ei hajota sissitoiminta, vaan sellaisen puolueen heikkous, joka ei osaa ottaa käsiinsä tuota toimintaa. Juuri tämän takia meillä venäläisillä sissiesiintymisten kiroamiseen liittyy tavallisesti todella puoluetta hajottavaa salaista, satunnaista ja järjestymätöntä sissitoimintaa. Ellemme me jaksa ymmärtää, mitkä historialliset olot synnyttävät tuota taistelua, emme me myöskään pysty ehkäisemään sen huonoja puolia. Mutta siitä huolimatta taistelu jatkuu. Taistelun aiheuttajina ovat mahtavat taloudelliset ja poliittiset syyt. Me emme pysty poistamaan noita syitä ja tuota taistelua. Valittelumme sissitaistelun suhteen on valittelua puolueemme heikkoudesta kapina-asiassa.
Se mitä sanoimme hajaannuksesta, koskee myös demoralisaatiota. Demoralisoijana ei ole sissisota, vaan sissiesiintymisten järjestymättömyys, sekavuus ja puoluekantaisuuden puuttuminen. Tästä ehdottoman selvästädemoralisaatiosta meitä eivät hitustakaan pelasta sissiesiintymisiä vastaan kohdistuvat syytökset ja kiroukset, sillä nuo syytökset ja kiroukset ovat aivan voimattomia tyrehdyttämään syvien taloudellisten ja poliittisten syiden synnyttämiä ilmiöitä. Saatetaan sanoa: ellemme pysty tyrehdyttämään epänormaalia ja demoralisoivaa ilmiötä, niin se ei ole todiste sen puolesta, että puolue siirtyisi epänormaaleihin ja demoralisoiviin taistelukeinoihin. Mutta tällainen vastaväite olisi jo puhtaasti liberaalis-porvarillinen eikä marxilainen, sillä marxilainen ei voi pitää kansalaissotaa tai sissisotaa, joka on yksi kansalaissodan muodoista, yleensä epänormaalina ja demoralisoivana. Marxilainen on luokkataistelun eikä yhteiskunnallisen rauhan kannalla. Tietyillä kärkevien taloudellisten ja poliittisten kriisien kausilla luokkataistelu kehittyy suoranaiseksi kansalaissodaksi, ts. kansan kahden osan väliseksi aseelliseksi taisteluksi. Tällaisina kausina marxilaisenvelvollisuutena on kannattaa kansalaissotaa. Mikä tahansa kansalaissodan moraalinen tuomitseminen on marxilaisuuden kannalta kerrassaan sallimatonta.
Kansalaissodan kaudella on proletariaatin puolueen ihanteena taisteleva puolue. Se on ehdottoman kiistatonta. Me myönnämme täydellisesti, että kansalaissodan kannalta voidaan todistella ja todistaa joidenkin kansalaissodan muotojen epätarkoituksenmukaisuus jonakin ajankohtana. Me tunnustamme täydellisesti sotilaallista tarkoituksenmukaisuutta silmällä pitävän kansalaissodan eri muotojen arvostelun ja myönnämme ehdottomasti, että ratkaiseva sananvalta tässä kysymyksessä kuuluu kunkin paikkakunnan sosialidemokratian käytännön miehille. Mutta marxilaisuuden periaatteiden nimessä me vaadimme ehdottomasti, ettei kansalaissodan olosuhteiden analyysia kuitattaisi kuluneilla ja kaavamaisilla fraaseilla anarkismista, blanquilaisuudesta ja terrorismista ja ettei mielettömiä sissitoimintamenetelmiä, joita jossain PPS:n järjestössä [Puolan sosialistinen puolue] on käytetty jonakin hetkenä, nostettaisi pelättimeksi kysymyksessä sosialidemokratian osallistumisesta sissisotaan yleensä.
On suhtauduttava kriittisesti väitteisiin, että sissisota vaikuttaa hajottavasti liikkeeseen. Jokainen uusi taistelumuoto, johon liittyy uusia vaaroja ja uusia uhreja, ”hajottaa” väistämättä sellaisia järjestöjä, jotka eivät ole valmiit käyttämään tätä uutta taistelumuotoa. Entisiä propagandistikerhojamme hajotti siirtyminen agitaatioon. Siirtyminen mielenosoituksiin hajotti myöhemmin komiteoitamme. Jokainen sotaliike missä sodassa tahansa aiheuttaa jonkinlaista hajaannusta taistelevien riveissä. Tästä ei saa tehdä sellaista johtopäätöstä, ettei pitäisi sotia. Tästä on tehtävä johtopäätös, että on opittava sotimaan. Ja siinä kaikki.
Kun tapaan sosialidemokraatteja, jotka ylpeinä ja omahyväisinä julistavat: me emme ole anarkisteja, emme varkaita emmekä ryöväreitä, me olemme korkeammalla, me kiellämme sissisodan, niin kysyn itseltäni: käsittävätkö nuo ihmiset, mitä he puhuvat? Mustasotnialainen hallitus järjestää kaikkialla maassa aseellisia kahakoita ja otteluita väestöä vastaan. Tämä ilmiö on ehdottoman kiertämätön vallankumouksen nykyisessä kehitysvaiheessa. Väestö reagoi vaistonvaraisesti ja järjestymättömästi — ja juuri siksi useinkin epäonnistuneissa ja kelvottomissa muodoissa — tähän ilmiöön myös aseellisin kahakoin ja hyökkayksin. Minä käsitän, että järjestömme heikkouden ja valmentumattomuuden vuoksi me voimme jollakin paikkakunnalla ja jollakin hetkellä kieltää puolueen johdon tältävaistonvaraiselta taistelulta. Käsitän, että tämä kysymys kuuluu paikallisten käytännönmiesten ratkaistavaksi ja että heikkojen ja valmentumattomien järjestöjen uudelleenmuokkaus ei ole helppo työ. Mutta kun näen, että sosialidemokraattinen teoreetikko tai publisisti ei ole huolestunut tuon valmentumattomuuden johdosta, vaan on ylpeän omahyväinen ja toistaa narkissosmaisen[7] ihastuneena varhaisessa nuoruudessa opittuja fraaseja anarkismista, blanquilaisuudesta ja terrorismista, niin silloin tunnen itseni luokkaantuneeksi maailman vallankumouksellisimman opin häpäisemisen johdosta.
Sanotaan: sissisota lähentää valveutunutta proletariaattia rappeutuneisiin juopporenttuihin, ryysyläisiin. Se on totta. Mutta tästä johtuu vain se, että proletariaatin puolue ei voi milloinkaan pitää sissisotaa ainoana tai edes tärkeimpänä taistelukeinona; että tämä keino on alistettava muille keinoille, sen on vastattava taistelun pääkeinoja ja sitä on jalostettava sosialismin valistavalla ja järjestävällä vaikutuksella. Ilman tätä viimeksi mainittua ehtoakaikki, kirjaimellisesti kaikki taistelukeinot porvarillisessa yhteiskunnassa lähentävät proletariaattia erilaisiin ei-proletaarisiin, proletariaattia ylempänä tai alempana oleviin kerroksiin, ja vaistonvaraisen liikkeen varaan jätettyinä nuo taistelukeinot kuluvat, turmeltuvat ja madaltuvat. Tapahtumien vaistonvaraisen kulun varaan jätetyt lakot turmeltuvat ”Alliances’iksi” — työläisten ja isäntien välisiksi liitoiksi kuluttajia vastaan. Parlamentti turmeltuu porttolaksi, missä porvarillisten politikoitsijain kopla kauppaa tukuttain ja vähittäin ”kansan vapautta”, ”liberalismia”, ”demokratiaa”, tasavaltalaisuutta, antiklerikalismia, sosialismia ja muuta kaupaksi käypää tavaraa. Sanomalehti turmeltuu muuttuen yleiseksi parittajaksi, joukkojenturmeluvälineeksi, väkijoukon alhaisten vaistojen karkean imartelun välineeksi jne. Sosialidemokratia ei tunne universaalisia taistelukeinoja, sellaisia jotka erottaisivat proletariaatin Kiinan muurilla niistä väestökerroksista, jotka ovat proletariaattia hiukan ylempänä tai hiukan alempana. Sosialidemokratia käyttää eri aikoina erilaisia keinoja liittäen ainaniiden käyttöön tarkoin määrätyt aatteelliset ja organisatoriset ehdot.
IV
Euroopan porvarillisiin vallankumouksiin verraten ovat Venajän vallankumouksen taistelumuodot äärettömästi monipuolisempia. Kautsky on osittain ennustanut tämän sanoessaan vuonna 1902, että tuleva vallankumous (hän lisäsi: mahdollisesti Venäjää lukuun ottamatta) ei tule olemaan niinkään paljon kansan taistelua hallitusta vastaan kuin kansan kahden osan välistä taistelua. Venäjällä me näemme epäilemättä tämänjälkimmäisen taistelun kehittyneen paljon laajemmaksi kuin lännen porvarillisissa vallankumouksissa. Kansan keskuudesta lähtöisin olevat vallankumouksemme viholliset ovat vähälukuisia, mutta he järjestyvät taistelun kärjistyessä yhä paremmin ja saavat tukea porvariston taantumuksellisilta kerroksilta. Sen vuoksi on aivan luonnollista ja kiertämätöntä, että tällaisella kaudella, yleiskansallisten poliittisten lakkojen kaudella, kapina ei voi tapahtua vanhassa erillisten esiintymisten muodossa, esiintymisten jotka rajoittuvat hyvin lyhyen aikamäärän ja hyvin suppean paikkakunnan puitteisiin. On aivan luonnollista ja väistämätöntä, että kapina saa paljon korkeampia ja monimutkaisempia, pitkäaikaisen ja koko maan käsittävän kansalaissodan, ts. kansan kahden osan välisen aseellisen taistelun muotoja. Tällaista sotaa ei voida kuvitella muuksi kuin sarjaksi harvoja, toisistaan verrattain pitkän väliajan erottamia suuria taisteluja ja taajaksi joukoksi pieniä kahakoita näiden väliaikojen kuluessa. Kun asia on näin — ja se on epäilemättä näin — on sosialidemokratian ehdottomasti otettava tehtäväkseen luoda sellaisia järjestöjä, jotka pystyisivät parhaalla mahdollisella tavalla johtamaan joukkoja sekä näissä suurissa taisteluissa että mahdollisuuksien mukaan myös pienissä kahakoissa. Tällä kansalaissodaksi kärjistyneen luokkataistelun kaudella sosialidemokratian ei ole pidettävä tehtävänään ainoastaan tähän kansalaissotaan osallistumista, vaan myös johtavaa osaa siinä. Sosialidemokratian on kasvatettava ja valmennettava järjestöjään esiintymään todella taistelevana osapuolena, joka ei jätä käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta vihollisvoimien vahingoittamiseen.
Se on kieltämättä vaikea tehtävä. Sitä ei voida ratkaista kerralla. Samoin kuin koko kansa saa uudelleen kasvatuksensa ja oppinsa kansalaissodan taisteluissa, samoin on meidän järjestöjämmekin kasvatettava ja järjestettävä uudelleen kokemuksen perusteella, jotta ne olisivat tuon tehtävän tasalla.
Me emme pyri vähimmässäkään määrin tyrkyttämään käytännön miehille jotain keksittyä taistelumuotoa tai edes ratkaisemaan kansliasta käsin kysymystä niiden tai näiden sissisodan muotojen osuudesta kansalaissodan yleisessä kulussa Venäjällä. Me olemme kaukana siitä, että pitäisimme niiden tai näiden sissiesiintymisten konkreettista arviointia sosialidemokratian suuntausta koskevana kysymyksenä. Mutta me pidämme tehtävänämme voimiemme mukaan auttaa antamaan oikeateoreettinen arvio elämän esiin nostamista uusista taistelumuodoista sekä taistella säälimättä niitä kaavoja ja ennakkoluuloja vastaan, jotka häiritsevät valveutuneita työläisiä uuden ja vaikean kysymyksen oikeassa asettelussa sekä oikeassa suhtautumisessa sen ratkaisuun.
SELITYKSIÄ
1. Kadetit olivat perustuslaillis-demokraattisen puolueen, Venäjän liberaalis-monarkistisen porvariston johtavan puolueen jäsenet. Kadettipuolue perustettiin lokakuussa 1905; siihen kuului porvariston, tilanherrojen ja porvarillisen älymystön edustajia. Pettääkseen työkansaa kadetit nimittivät valheellisesti itseään ”kansanvapauden puolueeksi”, mutta todellisuudessa he eivät menneet perustuslaillisen monarkian vaatimusta pitemmälle. Helmikuun porvarillis-demokraattisen vallankumouksen kaudella he yrittivät pelastaa monarkian. Ollessaan porvarillisen väliaikaisen hallituksen johdossa kadetit harjoittivat kansanvastaista vastavallankumouksellista politiikkaa. Lokakuun sosialistisen vallankumouksen voitettua 1917 kadeteista tuli neuvostovallan avoimia vihollisia.
2. ”Bezzaglavijalaiset”, puolittain kadettilainen, puolittain menševistinen venäläisen porvarillisen sivistyneistön ryhmä. Muodostui vuosina 1905-1907 vallankumouksen laskukauden alussa. Nimensä sai Pietarissa tammi-toukokuussa 1906 ilmestyneestä poliittisesta viikkolehdestä ”Bez Zaglavija” (Ilman Otsikkoa). Myöhemmin ”bezzaglavijalaiset” ryhmittyivät vasemmistolaiskadettilaisen ”Tovarištš” lehden ympärille. Puolueettomuuden kilvellä he levittivät porvarillisen liberalismin ja opportunismin aatteita, tukivat venäläisen ja kansainvälisen sosialidemokratian revisionisteja.
3. Tammikuun 9. päivänä 1905 ammuttiin tsaarin käskystä Pietarin työläisten rauhallista mielenosoituskulkuetta, joka oli menossa Talvipalatsin (tsaarin asunnon) luo jättääkseen tsaarille anomuksen. Vastaukseksi aseettomien työläisten petomaiseen ammuntaan puhkesi kaikkialla Venäjällä joukkoluonteisia poliittisia lakkoja ja mielenosoituksia. Tammikuun 9. päivän tapahtumat (Verisunnuntai) olivat vuoden 1905-1907 vallankumouksen alkuna.
4. Mustat sotniat, monarkistisia joukkioita joita tsaristinen poliisi muodosti taistellakseen vallankumousliikettä vastaan. Mustasotnialaiset murhasivat kumousmiehiä, ahdistelivat edistysmielisiä intellektuelleja, järjestivät juutalaisvainoja jne. Mustasotnialaisiksi kutsuttiin myös muita ääritaantumuksellisia.
5. Kišinevin pogromi oli julmimpia ja verisimpiä juutalaispogromeja tsaarin Venäjällä, sen järjesti sisäministeri Plehwe huhtikuussa 1903. Pogromissa murhattiin ja haavoitettiin satoja asukkaita, tuhottiin ja ryövättiin tuhansia asuntoja. Pogromi Siedlcessä järjestettiin elokuun lopssa 1906. Pogromimiehet tulittivat kaupunkia tykeistä ja kivääreistä. Satoja asukkaita murhattiin ja haavoitettiin.
6. Lenin viittaa ohjelmaan, jonka entiset Pariisin kommuunin osanottajat, lontoolainen blanquilaisryhmä julkaisi v 1874. Blanquilaiset olivat Ranskan sosialistisen liikkeen virtaus, jota johti etevä vallankumousmies, ranskalaisen utopistisen kommunismin huomattava edustaja Louis Auguste Blanqui. Lenin kirjoitti, että ”blanquilaisuus ei odota ihmiskunnan vapautuvan palkkaorjuudesta proletariaatin taistelun tietä, vaan vähäisen intelligenssivähemmistön salaliiton kautta” (Teokset, 10. osa, s. 390) He korvasivat vallankumouksellisen puolueen toiminnan pienen salaliittolaisryhmän teoilla, koska eivät osanneet arvioida konkreettista tilannetta, joka oli tarpeen kapinan voitolle, ja ylenkatsoivat yhteyksiä kansanjoukkoihin.
7. Narkissos, kreikkalaisessa tarustossa kaunis nuorukainen, joka nähdessään lähteessä kuvansa rakastui itseensä.
”Proletari” no. 5
30. syyskuuta 1906
Soihtu 