Josif Stalin: Anarkismi vaiko sosialismi? (1907)
SISÄLTÖ
I Dialektinen metodi, s. 15
II Materialistinen teoria, s. 41
III Proletaarinen sosialismi, s. 77
Huomautuksia, s. 157
Karjalais-Suomalainen SNT, Ministerineuvoston Poligrafizdatin Sortavalan kirjapaino, 1950
Yrjö Sirola, »Vapaus», 22.2.1919
Kun historioitsija hakee Suomen työväenluokan vallankumoukselliseksi kehittymisen alkuilmiöitä, niin kiintyy hänen huomionsa ennen kaikkea sanaan: punakaarti. Se oli suomalaisten proletaarien tunnussana, niin pian kuin poliisivaltion raskas painostus hiukankin helpoitti ja työläiskeuhkot imaisivat itsensä täyteen vapauden ilmaa.
Muistamme marraskuun päivät 1905. Ryöpsähti korkealle kansannousun laine. Säikähti porvaristo. Oikealla luokkavaistollaan se tunsi, että tämä liike on vaarallinen, jos ei pysy johto porvarillisissa käsissä. Siksi se heittäytyi mukaan ja julisti liikkeen »kansalliseksi» — »kansallislakoksi». Ja ensi huolena sillä oli »järjestys». Ylioppilaat mobilisoitiin ja työväen järjestysjoukon kanssa ne muodostivat »kansalliskaartin».
Mutta yhteen eivät sovi tuli ja vesi, työväestö ja porvaristo. Punakaartiksi julisti työväki joukkonsa, ja kun ylioppilaat lähtivät ase kädessä sitä vastaan, syntyi nimitys »lahtarit». Ne nimitykset tulivat historiallisiksi. Merkitsevät nyt vastakkain seisovia, toisiaan tiukasti silmällä pitäviä luokkia, jotka kumpikin käsittävät, että taistelu on elämästä ja kuolemasta. Toinen tai toinen!
Viaporin päivinä tapasivat sitten taas toisensa punakaarti ja lahtarit. Vuoti jo verta. Muistomerkiksi jäi porvarisvallan puoltajille yleisillä varoilla pystytetty hautapatsas Lapinlahden hautausmaalle ja Malmille yksinkertainen harmaa kivi, johon hakatut kiväärin kuvat muistuttivat kaatuneen punakaartilaisen jälkeenjääneille tovereille, että siihen sitä tulee vieläkin tartuttavaksi, ja Venäjän vallankumouksien pitkässä luettelossa elää myös Viaporin kapinassa kaatuneiden muisto.
Sen ajan työväen julkaisuissa voimme vielä nähdä punakaartilais- ja vallankumouskuvia sekä lukea kirjoituksia joiden tyylin on elävöittänyt punakaartilaishenki. Mutta sitten seurasi raskas aika. Se ei ollut raskas vain siksi, että Suomen työväen luokkaa painoi stolypiniläisdiktatuurin rautakorko Suomen porvariston hyväksi. Se aika on muistossa raskas siksi, että silloin oli tulla kuohittua Suomen työväenluokan vallankumouksellinen tahto. Parlamenttaarinen »laillinen» sosialidemokratia, »siveellistä keinoja» käyttävä »työväen aate», vaaliagitatsioni »virsikirja kädessä» (kuten porvarit pilkkasivat), ammatillinen tariffikeinottelu ja »kuluttajain» uskotellut »yhteiset edut» osuustoimintaliikkeessä — kas siinä luokkaristiriitojen hämmennysyritysten ulkonaiset otsakkeet. Syvimmilleen laski raukkamaisuutemme sota-ajan »viisaassa» varovaisuudessa ja huippuunsa kohosi sovitteluhenki maaliskuun vallankumouksen jälkeen.
Punakaartilaishenki kuohahti työläismielissä, kun lähdettiin liikkeelle sen suuren jäittenlähdön alkaessa kaksi vuotta sitten. Mutta politikoimisen kylmällä vedellä se jäähdytettiin. Vaatimusponsia — Tokoin senaatti — Mannerin eduskunta — työläis- ja ylioppilasmiliisi — ja: odottakaa! — Todellakin, odotettava oli. Olot vaativat sitä. Mutta ei suostunut työväki odottamaan ristissä käsin. Kohosivat kunnallismellakat, nousivat voiliikkeet ja ryöpsähtivät »korpilakot» ympäri maata. Ja työläs oli porvariston niitä rauhoittaa, vaikka sillä oli käytettävänään sangen isänmaallinen, vallankumoukseen haluton sosialidemokratia.
Ja silloin alkoi kuiske kulkea miehestä mieheen: on perustettava punakaarti! Tosiaankin, täysi aika oli. Olihan vallankumous, ja opettaahan Kautskykin »Yhteiskunnallinen vallankumous» nimisessä kirjassaan, että sen ensi tehtäviä on työväen aseistaminen (mikä ei estä häntä nyt kannattamasta hallitusta, jonka tärkeimpänä tehtävänä on vallankumouksellisen työväen aseista riisuminen).
Se, minkä Engels on pukenut sanoihin »paras vapauden tae on kivääri työläisen kädessä», sen käsittivät suomalaiset proletaarit kesällä 1917 — aivan niinkuin sen käsittivät samanlaisissa oloissa kaikkien kapitalistimaiden proletaarit. Punakaartien järjestäminen alkoi siten, puoliksi salavihkaa. Mutta pian paisui se yleiseksi liikkeeksi, välttämättömyydeksi. Porvarien suojeluskuntahommat sitä eteenpäin kannustivat ja jälleen löytyi kymmenvuotisen tomun alta sana — lahtarit!
Punakaartipuuhasta tuli sos. dem. puolueelle loukkauskivi ja pahennuksen kallio. Puolueen oikeisto vainusi vaaraa (porvarillisuudelle) ja alkoi katsoa punakaartilaisuutta yhä enemmän kieroon. Keskustalainen johto ei voinut kieltää työväen aseistautumisen oikeutusta. Olihan se yksinkertainen itsepuolustuskysymys. Mutta aktiivista vallankumousjärjestöä ei siitä tarkoitettu. Siitä nimitys »järjestyskaarti». Tuohon nimeen taipui puolueen jäsenistö. Osa oli todellakin passiivisella puolustuskannalla ja odotti tuloksia eduskunnalta. Kumouksellisempi osa ei pitänyt niin väliä virallisesta nimestä. Asia oli tärkein ja tosiasiassa oli puolue nyt tunnustanut työväen aseistamisen välttämättömyyden. Punakaartilaisuus oli saanut puolittaisen myönnytyksen ja tyytyi toistaiseksi siihen. Mutta omassa sakissa puhuttiin edelleen punakaartista — tietysti.
Näin päästiin marraskuun päiviin, jolloin taas sää sakeni ja ukkosta oli ilmassa. Sisäiset ristiriidat olivat kärjistymispisteessä (elintarvekysymys, porvari-eduskunnan »kolmen kuninkaan vaali», lahtarien yhä kiihtyvä aseistautuminen) ja Venäjän proletaarisen vallankumouksen esimerkki houkutteli. Tilaisuus, kuten nyt ymmärrämme, laskettiin menemään hukkaan. Suurlakon puolinaisuuteen ja epäselvään hajanaisuuteen päättyi se yritys. Mutta asiallisesti oli »järjestökaarti »-ajatus haudattu, vaikka nimi jäi vielä elämään. Punakaarti oli näet asiallisesti astunut esille (Saksanniemen retki, kotkalaisten kiertomatka y.m.). Lahtareita oli vangittu.
Oli astuttu väkivallan tielle — tarkoitan väkivallalla vallankumouksellista luokkavallan käyttöä, joka on eroitettava niistä hulikaaniteoista, tarkoituksettomista väkivaltaisuuksista, joita myös tapahtui. Ja kun oli astuttu vallankäytön tielle, niin sanoi proletaarinen vaisto, että olisi pitänyt painaa eteenpäin. »Me olemme olleet kaduilla aseissa», sanoivat punakaartilaiset, »ja porvaristo on sen pannut merkille; se odottaa nyt vain tilaisuutta kostaakseen».
Aivan oikein arvioitu. Niin oli laita. Porvaristo varustautui nyt kiireesti — sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Suojeluskuntia varustettiin, aseita ostettiin venäläisiltä ja tilattiin ulkomailta, »poliisikouluja» perustettiin Pohjanmaalle, upseereja mobilisoitiin ja Saksassa olevat jääkärit varustettiin lähtökuntoon. Poliittisesti varustauduttiin solmiamalla suhteita ja sopimuksia ruotsalaisten lahtariainesten sekä Saksan hallituskoplan kanssa. Ja kotimaassa nosti taantumus yhä ärsyttävämpänä päätään. Mannerin eduskunnan kainotkin uudistuslait tapettiin. Elintarvetarkastus-asiassa harjoitti senaatti suoraa provokatsonia. Porvarislehdet ja eduskuntapuhujat syytivät lokaa venäläistä sotaväkeä, punakaarteja ja sos. dem. puoluetta vastaan. »Järjestys» tuli taantumuksellisten tunnuslauseeksi.
Sos. dem. puolueen kolme suuntaa alkoivat nyt todella väkisten hahmottua kukin kannalleen. Punakaartilaiset ymmärsivät, että heidän oli nyt varustauduttava toimimaan omin päinkin. Turussa pitivät ne miliisilaitoksen kautta asiallisesti valtaa käsissään. Helsingissä valtasi punakaarti ent. kenraalikuvernöörin talon (»Smolnan») ja sen edustajat lausuivat porvarislehtien haastattelijoille suoraan, että eivät ole parlamenttaarisella kannalla. Ja, mikäli tiedetään, oli punakaartilaispiireissä ympäri maan käynnissä liike, joka tarkoitti kumoukselliseen toimintaan valmistautumista.
Puolueen oikeiston joukossa aikoi ilmetä selvää punakaartilaisuuden vastustusta (Huttunen y.m.). Kysyttiin, »punakaarti vaiko sos. dem. puolue»? — joka merkitsi sitä, että niin kysyjäin poliittisiin puitteisiin ei enää sopinut punakaartilaisuus sellaisena kuin se todellisuudessa jo ilmeni aktiiviseenkin toimintaan valmiina vallankumouksellisuutena. Ja eduskunnassa sen suunnan edustajat (Välisalmi) alkoivat puhua »kunnollisesta järjestysvallasta».
Puolueen keskustassa ilmeni haparoimista ja hajaannustakin (kun ei ollut varsinaista keskustaryhmää, täytyy arvioida vain niiden tendenssien, kehityssuuntien, mukaan, joita ilmeni). Puoluejohdon oikeistosivustalla olevien keskuudessa uskottiin voitavan selvitä kriisistä demokraattisella suunnanmuutoksella, kukistamalla Svinhufvud ja muodostamalla kompromissihallitus. Siihen tähtäsi myös ehdotus, että olisi muodostettava eduskunnan komennettavana oleva lentävä poliisikunta. Tämän saman hengen ilmausta oli käsitys, että aika ei ole otollinen vallankumoukselle, joten se — varman tappion takia — on lykättävä millä hinnalla tahansa.
Mihin olisi tämä kanta johtanut, se on nyt selvästi arvioitavissa. Jos näet Suomen porvaristolla ei olisi ollut selkänojaa Saksassa, olisi sen täytynyt turvautua »demokratiaan», s.o. jättää »järjestyksen pelastus» maalaisliittolaisten ja oikeistososialistien käsiin. Nämä olisivat silloin joutuneet Scheidemannin ja Nosken asemaan — pyöveleinä taistelemaan punakaarteja vastaan. Ja keskustan oikea siipi olisi joutunut esittämään Kautskyn ja Haasen osaa: se olisi sanoilla arvostellut hallitusta, mutta asiallisesti se olisi sitä tukenut. Se kanta siis olisi johtanut työväenluokan kavaltamiseen.
Puoluejohdon vasen siipi sen sijaan jo joulun aikaan alkoi ymmärtää, että pula on rauhallisesti ratkaisematon. Se lähestyi siksi punakaarteja ja koetti edistää niiden aseistamista ja johdon vakiinnuttamista — vaikkei sekään saanut sitä tehneeksi riittävällä tarmolla. Tämä lähestyminen vahvisti siteitä punakaartin ja puoluejohdon välille ja vaikutti sen, että lahtarien hyökätessä saatiin niitä vastaan muodostetuksi toki niinkin eheä rintama kuin miksi se muodostui.
Ilolla ja antaumuksella astuivatkin valtion armeijaksi julistetun punakaartin parhaat joukot taisteluun ja tekivät velvollisuutensa. Sotilaallisen valmistautumisen puutteita koetettiin korvata harjoituksilla ja kursseilla. Parhaaksi opettajaksi muodostui itse sotatoiminta. Voitiin jo erinäisillä rintamilla havaita järjestymistä ja johdon keskittymistä. Ja jos aikaa olisi saatu — s.o. jos eivät ulkomaalaiset lahtarit rientäneet joka taholta »Punaisen Suomen» kimppuun, niin olisi meillä piankin ollut Punainen Armeija torjumassa päälletunkevia lahtareita ja hyökkäämässäkin.
Poliittisestikin olisi itse tapausten logiikka painanut meitä eteenpäin. Työväen diktatuuri olisi muodostunut yhä tiukemmaksi ja väkistenkin kiertynyt kommunistiselle tielle. Yleis-»kansanvaltaiset» harhakuvat haihtuneet. Mutta niin ei käynyt. Historian ylivoimaiset vallat aiheuttivat Suomen Punakaartille raskaan tappion, niin raskaan, että epätoivo pyrki mieliin. »Haudattu on pitkiksi vuosiksi Suomen työväenliike», huokailivat monet. »Ja sen teki kapinaseikkailunne», ilkkuivat tannerit ja ryömät, lisäten: »uskotteko nyt, että koko punakaartihomma oli virhe, rikos»?
Eivät usko vallankumoukselliset proletaarit. Ei ole kuollut punakaartilaisuus. Valkoisen terrorin hirveä riehunta, vankileirien kuolemankauhut ja niitä seurannut taantumus — mitä ovat ne vaikuttaneet? — Ne ovat vaikuttaneet sen, että punakaartilaisuus on täydelleen todistanut olemisoikeutensa. Kapitalismi on Suomessa osoittanut olevansa juuri sitä samaa teurastajavaltaa kuin missä muualla tahansa. Hautovathan Suomen porvarit imperialistisia valloitusunelmia. Militarismi kaikkine turmeluksineen on pesnntynyt maahan. Hurja keinottelu käynnissä. Julkisen elämän turmelus ilmeinen. Laillisuutta poljetaan kaikkialla. Toinen toistaan törkeimpinä esiintyvät valtiokaappaukset. Virkamiesten keskuudessa rehoittaa lahjusten otto ja hallitusmiehet kahmivat miljoonia. Suurpääoma kerää ohjat käsiinsä ja käärii voittoja. Työväkeä riistetään ja poljetaan julkeasti. Valtiollinen järjestelmä ei missään anna perää tsarismille sen rasputinilaisena aikana. Hätä ja puute on yleinen. Hajaannusta kaikkialla (Ahvenanmaan kysymys). Maassa ilmenee nälkäkuoleman tapauksia. »Kulttuuri» on täysin rappiolla, julkaistu kirjallisuus pelkkää vetelää roskaa.
Sanalla sanoen: kapitalistinen järjestelmä on Suomessakin osoittanut olevansa huippuunsa kehittynyt ja mätä, saastaa ja turmelusta levittävä. Eikä puutu sotaseikkailuakaan, avointa ihmisteurastusta. Onhan Mannerheimin kopla kytkenyt itsensä Viron seikkailuun. Karjalaan tehdään ryöstöretkiä. Sapelia kalistellaan Pietariin päin. Ja Venäjän mustasotnialaisten sallitaan varustautua Suomessa — ei vain Neuvosto-Venäjää, vaan itseään Suomen itsenäisyyttä vastaan! Se on toki skandaalin huippu.
Turhaan sitä yrittävät verhota sosialistipetturit lupailemalla »kansanvaltaa», »amnestiaa» ja »uudistuksia». Jos pääsisivätkin tannerit ja vuolijoet senaattiin, niin mikä tulisi niiden tehtäväksi? — Rauhoitus ja järjestys. Taistelu työväkeä vastaan kapitalistisen järjestelmän puolesta. Ihan niin kuin esikuvansa Scheidemann.
Ei — ei voida enää paikata porvarisvaltaa. Aika on punakaartilaisuuden jälleen nousta. Mutta uudistettuna on nouseva sekin, tietoisena proletaarisena vallankumouksellisuutena, kommunismina. Ja kun hetki lyö, ratkaisunhetki, ja Suomenkin työväenluokka voittoisan taistelun jälkeen luo Neuvostovaltansa, silloin se myös tietää, että ei enää tulla toimeen hajallisilla punakaartin joukoilla, vaan on luotava luja, tietoinen, kuria noudattava, urhea Punainen Armeija sekä sen reserviväki, aseitten käyttöön tottunut ja valmis työtätekevä kansa.
Eläköön punakaartilaisuus!
a workers’ revolution that took place in Finland from January to May 1918.
The revolution broke out during an upsurge that had developed in the Finnish revolutionary movement at the end of 1917 under the influence of the October Revolution in Russia. In response to terrorist acts by White Guard units, the buildings of the Senate and other central institutions in Helsinki were occupied in the early morning of Jan. 28, 1918, by detachments of the Red Guard, which had been established in the summer of 1917. This action of the workers of Helsinki was quickly followed by the workers’ seizure of public buildings in such cities as Turku, Tampere, Pori, Kotka, Lahti, and Viipuri. The revolution was confined primarily to southern Finland, which was the most industrially developed part of the country. The north, along with the greater part of central Finland, to which several members of the bourgeois Senate had fled from Helsinki, remained under the control of the reactionary forces.
A revolutionary government—the Council of People’s Commissioners—was formed in Helsinki on January 28. Members of the council included the Social Democrats K. Manner, who was its chairman, Y. Sirola, and O. Kuusinen. The Chief Workers’ Council was established as the supreme body of power. It had 35 members: ten from the Party Council of the Social Democratic Party of Finland, ten from the trade unions, ten from the Red Guard, and five from the Helsinki diet of workers’ organizations, which had been established in March 1917.
The Council of People’s Commissioners published a program on January 29. Democratic in character, the program called for the preparation of a socialist revolution. Industrial committees were formed. The bodies actually implementing the dictatorship of the proletariat were the diets of workers’ organizations; these diets had been set up in March 1917 to defend the economic interests of the working people.
On January 31 the Council of People’s Commissioners adopted a law granting to the poor peasants the lands they rented; all obligations of the peasants to the landowners were annulled. On February 1 the council took control of the Bank of Finland and passed a provisional law on revolutionary courts. The private banks still operating were placed under state supervision on February 12. Many industrial establishments were taken over by the state.
Soviet Russia helped with food supplies by allowing the Council of People’s Commissioners to dispatch Finnish trains to Siberia, where grain could be purchased.
A draft of a democratic constitution was published on February 23. The constitution proclaimed Finland a republic, in which all power belonged to the people. Finland’s independence was provided with a firm foundation by the conclusion on March 1 of the Treaty on Strengthening Friendship and Fraternity between the RSFSR and the Finnish Socialist Workers’ Republic, as the country was called in the text of the treaty at V. I. Lenin’s suggestion.
Unable to put down the revolution, the Finnish bourgeoisie began a civil war and turned for help to the German imperialists. On Mar. 7, 1918, a treaty was concluded in Berlin between the German government and the counterrevolutionary government of P. Svinhufvud, which had its seat in the city of Vaasa. The treaty reduced Finland to complete political and economic dependence on Germany. The first German detachment reached Ahvenanmaa (Åland Islands) on March 5, before the treaty was signed. On April 3 the Baltic Division, which numbered 12,000 men and was led by R. von der Goltz, landed at Hanko in the rear of the Red Guard forces. On April 7 a detachment of 3,000 men landed near Loviisa.
Despite the heroic resistance of the 80,000 men of the Red Guard, which, at the request of the Council of People’s Commissioners, had received arms and equipment from Soviet Russia, the counterrevolutionary forces prevailed. On April 6, White Finnish troops under the command of General C. G. von Mannerheim gained a decisive victory near Tampere and occupied the city. On April 14, German troops captured Helsinki. Viipuri fell to the Germans on April 29. After the final defeat of the revolution in early May, the Finnish bourgeoisie dealt harshly with its participants and their families. According to the most recent Finnish studies, as many as 90,000 persons were imprisoned or put into concentration camps, and more than 8,000 were executed. Some Red Guard units managed to escape to the RSFSR.
The leaders of the Finnish workers’ movement analyzed the failure of the revolution and concluded that one reason for its defeat was the country’s lack of a genuinely revolutionary, mass-scale Marxist-Leninist party. Accordingly, they undertook the establishment of the Communist Party of Finland. The party’s founding congress was held on Aug. 29, 1918.
REFERENCES
Lenin, V. I. “Pis’mo finskim tovarishcham.” Poln. sobr. soch., 5th ed., vol. 35.
Lenin, V. I. “Doklad o ratifikatsii mirnogo dogovora [14 marta 1918 g.].”lbid., vol.36.
Kuusinen, O. V. Revolutsiia v Finliandii: Samokritika. Petrograd, 1919.
Siukiiainen, I. I. Revoliutsionnye sobytiia 1917–1918 gg. v Finliandii. Petrozavodsk, 1962. (Contains bibliography, pp. 301–10.)
Kholodkovskii, V. M. Revoliutsiia 1918 goda v Finliandii i germanskaia interventsiia. Moscow, 1967. (Contains bibliography, pp. 359–77.)
Paavolainen, S. Polittiset väkivaltaisundet Suomessa 1918, parts 1–2. Helsinki, 1967.
I. I. SIUKIIAINEN
The Great Soviet Encyclopedia, 3rd Edition (1970-1979). © 2010 The Gale Group, Inc. All rights reserved.
Mitä tulee ”maoismiin”, niin luulen että monet eivät ole tietoisia siitä että ne meistä, jotka mieltävät itsensä marxisti-leninisti-maoisteiksi, puhuvat teoreettisesta perinnöstä joka kiteytyi vuoden 1990 tienoilla. Tietenkin itse termi on peräisin 1960-luvulta kiinalaisten kommunistien irtauduttua neuvostohegemoniasta, mutta silloin se oli vain lyhenne vallitsevalle antirevisionistiselle kommunismin suuntaukselle.
Ennen 90-luvun alkua, ja etenkin 1960 ja 1970-luvuilla, ”maoismi” tarkoitti yksinkertaisesti sellaista marxismi-leninismiä mikä yhdisti itsensä meneillään olleeseen Kiinan vallankumoukseen, mielummin kuin neuvostorevisionismiin. Tämän ulkopuolella sillä ei ollut mitään yhtenäistä tai johdonmukaista teoreettista sisältöä. Maolaiset ennen 90-lukua olivat yleisesti revisionismin vastustajia, jotka kannattivat marxismi-leninismin vallankumouksellista linjaa. Maolainen, tässä kontekstissa, oli maolainen vain siinä mielessä että hänen mukaansa Kiinan vallankumous (erityisesti kulttuurivallankumous) vei maailmanvallankumousta eteenpäin, ja että Mao Zedong oli kaikkein merkittävin vallankumousjohtaja. Siksi ”Mao Tse-tungin ajattelu”.
Tällainen käsitys maoismista, joka ei koskaan määritellyt itseään maoismiksi (marxismi-leninismin jatkuvuus-hajoamis-ketjussa, jossa syntyi uusi teoria yleismaailmallisesti sovellettavaksi), saattoi löytää itsensä vain kriisistä sillä hetkellä kun myös Kiina valitsi revisionismin tien. Kuten ne jotka olivat varmoja että Neuvostoliitto oli Hrustsovista huolimatta edelleen maailmanvallankumouksen komentokeskus, myös eilispäivän maolaiset olivat järkyttyneitä kriisistä jossa Kiina romahti valtiokapitalismiksi. Sidottuna tiettyyn hetkeen, pikemmin kuin yleismaailmalliseen tilanteeseen, ”maolaiseksi” leimautuneet marxisti-leninistit olivat 1980-luvun puoliväliin mennessä kyvyttömiä selittämään, miten heidän ”maoisminsa” erosi mitenkään neuvostorevisionismista joka oli nähty jo aikaisemmin.
Näkemyksen siitä, että Mao Zedongin johtaman Kiinan vallankumouksen tuottamat teoreettiset kehitystulokset edustivat uutta kehitysastetta vallankumousteoriassa, uutta astetta vallankumouksellisessa kommunismissa, esitti Perun kommunistinen puolue [PKP, tunnetaan nimellä Sendero Luminoso] vasta 1980-luvun lopulla. Ja PKP:n varhaisia näkemyksiä seuraten Kansainvälinen vallankumousliike [RIM, Revoltionary Internarionalist Movement] julisti vihdoin vuonna 1993: ”Eläköön marxismi-leninismi-maoismi!” Tällä hetkellä, 90-luvulle tultaessa, maoismi kiteytyi varsinaisena teoreettisena virtauksena.
Mielenkiintoisinta siinä että vallankumouksellisen kommunismin teoriassa julistettiin ”uusi aste” 1990-tienoilla on se, että tämä tapahtui sillä samalla hetkellä kun meille kerrottiin että kapitalismi oli voittanut ja se olisi historian loppu. Berliinin muuri oli kaatunut; entistä Neuvostoliittoa siirrettiin innolla vapaisiin markkinoihin; Kiina laskeutui syvemmälle valtiokapitalismiin, Kuuba oli perääntynyt piiritettynä pysähtyneisyyteen. Mutta tuollä hetkellä, keskellä historiallista tappiota, julistetaan uusi vallankumouksellinen etappi! Näinhän ei olisi pitänyt käydä: kapitalismi oli voittoisa, imperialistit olivat voittaneet kylmän sodan, kommunismi oli passé––”hyvä teoriassa, mutta huono käytännössä” oli liberaalien lattea hokema, taantumukselliset huusivat kuorossa ”kauheaa totalitarismia”.
Meidän pitää kuitenkin muistaa, että se mitä tultiin lopulta kutsumaan leninismiksi, kiskaistiin myös historiallisen tappion hampaista. SPD Saksassa––kansainvälisen työväenluokan oletettu johtaja tuona aikana––antautui imperialismille; Toinen internationaali luhistui; ensimmäinen maailmansota pääsi valloilleen kommunistien epäonnistumisen raunoille. Mutta silloin, vastoin kaikkien odotuksia (ja kaikista paikoista vieläpä Venäjällä!) tapahtui bolshevikkien vallankumous. Vuosikymmeniä myöhemmin tapahtui Kiinan vallankumous. Pienemmät vallankumoukset ja maailmanlaajuinen anti-imperialismi riehuivat valtoimenaan.
Tämä ei tarkoita etteikö nykyinen historiallinen tappio olisi paljon suurempi kuin se tappio josta bolshevikkivallankumous nousi; tämä on tosiaan paljon suurempi––reaalisosialismi epäonnistui, antaen kapitalismille oletetun oikeuden julistaa itsensä ylivoimaiseksi. Mielenkiintoista mielestäni on kuitenkin se, että tällaiset hetket kommunismissa ovat nousseet aina silloin kun niiden ei olisi pitänyt nousta, silloin kun kommunismi oletettiin murskatuksi ja kapitalismi oli voitolla.
Palataan aikaan ennen bolshevikkien vallankumousta, Pariisin kommuuniin: se mikä tultaisiin lopulta tuntemaan marxismina teorisoitiin kokonaan, ja nousi kansainvälisen työväenluokan tärkeimpänä ideologiana, vasta tämän historiallisen ja traagisen tappion jälkeen. Lähes 70 vuotta myöhemmin, pidempi ajanjakso kuin nykyhetken ja Kiinan vallankumouksen viimeisen hengenvedon välillä, ilmestyi Neuvostoliitto. Onko se siis todella niin omituista, että kaikista ajoista juuri vuonna 1993 uusi vallankumousteorian kehitysaste kristallisoitui? Vain kyynikot kapitalismin keskusalueilla, tai antikommunistiset anarkistit, voisivat väittää tätä ilmaantumista aikakauteensa sopimattomaksi.
Mutta ne jotka kieltäytyvät katsomaan historiaa tällä tavalla ovat usein niitä jotka julistavat, mitä maoismiin tulee, että ”maolainen projekti kuoli 1980-luvulla.” Asia on niin, että maolainen projekti ei todellisuudessa ollut olemassa ennen vuotta 1993 ja on ollut hitaasti kehittymässä, välillä suurin mullistuksin, siitä lähtien. Marxismi ei loppujen lopuksi epäonnistunut vaikka se ei tuottanut hedelmää Marxin aikana: sen todisti bolshevikkivallankumous Leninin operationalisoinnin kautta––tämä avasi oven sen teorisoinnille, mitä tultiin kutsumaan leninismiksi, mikä oli jotain maailmanhistoriallisen hetken kautta syntynyttä, mutta mikä johdettiin teoriaksi, ylä- ja alamäkien kautta, vasta myöhemmin. Ja myöhemmin, Kiinan vallankumouksen alkuhetkillä, Mao operationalisoi marxismi-leninismiä––uusi ovi avattiin, uusi teoreettinen suuntaus aukeutui. Kiinan vallankumous ei ollut maolainen sen enempää kuin Venäjän vallankumous oli leninistinen: nämä ovat teoreettisia kiteytyksiä, jotka perustuvat onnistuneiden operationalisointien arvosteluun ja arviointiin.
Maoismi on siis vain kahden vuosikymmenen ikäinen, paljon nuorempi kuin marxismi oli Venäjän vallankumouksen aikana, ja olemme jo nähneet huomattavia pyrkimyksiä jatkaa sen operationalisointia: Peru, Nepal, Intia… Pyrkimyksiä tulee lisää, RIM tulee nostamaan taas päänsä, ja 2000-luku ei tule olemaan vain suurten kapinallisten mullistusten vuosisata––kuten jokainen kriisien ajanjakso––mutta se tulee olemaan antikapitalisteille, monella tavalla ja movementistien latteista vaatimuksista huolimatta, maolainen vuosisata, aivan kuten 1900-luku oli, huolimatta pikkuisista anarkismin ja reformismin vastavirtauksista, leninistinen vuosisata.
JMP 23.5.2012
Marxilainen talousoppi mielletään usein kommunistienkin keskuudessa vaikeaksi aiheeksi. Olen jo pitkään sanonut, että marxismin suosio kärsii sen teorian jonkinasteisesta monimutkaisuudesta, mutta toisaalta sen eduksi voidaan sanoa, että marxilainen teoria vastaa todellisuutta ylivoimaisesti parhaiten.
Teoria on usein monimutkaista, koska sen tarkoituksena on selittää todellista maailmaa ja todellisia taloudellisia suhteita, jotka ovat itsessään monimutkaisia. Populistit voivat asiaan kuin asiaan keksiä helppoja ja yksinkertaisia vastauksia, ne vaan ikävä kyllä ovat yleensä täysin vääriä.
Marxismi on tieteellisen sosialismin ideologia ja tiede on joskus mutkikasta mutta onneksi myös johdonmukaista. Silti ei asiasta tarvitse tehdä vaikeaa jos halutaan puhua vain pintapuolisesti ja yleisellä tasolla.
Taloudellinen riisto ja lisäarvo
Marxin talousopissa itseäni hämäsivät aluksi sen käsitteet ja sanasto. Nämä opittuani asiat selkiintyivät. Marx puhuu usein ”riistosta” ja siitä kuinka työväenluokkaa riistetään kapitalistien toimesta. Usein hän ei kuitenkaan puhu riistosta niin kuin se ymmärretään puhekielessä vaan hyvin tietynlaisesta taloudellisesta suhteesta. Marxilaisen talousopin kontekstissa ”riisto” tarkoittaa toisen henkilön työn arvon varastamista. Marx selvittää asiaa seuraavalla tavalla teoksessaan Palkkatyö ja pääoma:
”Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun työläinen on myynyt kapitalistille työvoimansa, ts. antanut sen kapitalistin käytettäväksi edeltäkäsin sovitusta palkasta, päivä- tai kappalepalkasta? Kapitalisti vie työläisen työpajaansa tai tehtaaseensa, jossa ovat jo kaikki työssä tarvittavat esineet: raaka-aineet, apuaineet (hiili, väriaineet jne.), työkalut ja koneet. Siellä työläinen ryhtyy työhön. Olettakaamme hänen palkakseen 3 markkaa päivältä kuten edelläkin… Olettakaamme aivan samoin jälleen, että käytettyihin raaka-aineisiin työläinen lisää kahdessatoista tunnissa työllään 6 markan suuruisen uuden arvon, jonka kapitalisti realisoi myydessään valmiin tuotteen. Niistä hän maksaa työläiselle kuuluvat 3 markkaa, mutta toiset 3 markkaa hän pitää itse. Kun työläinen tuottaa kahdessatoista tunnissa 6 markan suuruisen arvon, niin 6 tunnissa hän luo 3 markan suuruisen arvon. Tehtyään työtä kapitalistille 6 tuntia hän on siis jo korvannut tälle arvon vastineena ne 3 markkaa, jotka hän sai työpalkkana. Kuuden työtunnin kuluttua he ovat kuitit keskenään, kumpikaan ei ole penniäkään velkaa toiselleen.
»Odotahan!», huutaa nyt kapitalisti. »Olen palkannut työläisen koko päiväksi, kahdeksitoista tunniksi. Kuusi tuntiahan on vain puoli päivää. Ryhdy siis äkkiä tekemään loput 6 tuntia työtä, vasta silloin olemme kuitit!» Työläisen on todellakin noudatettava »vapaaehtoisesti» tekemäänsä sopimusta, jonka mukaisesti hän on sitoutunut 6 työtunnin arvoisesta työn tuotteesta tekemään kokonaista 12 tuntia työtä… Työläinen työskentelee 6 tuntia itseään varten, ts. korvatakseen palkkansa (½ tuntia jokaisesta tunnista 12 tunnin aikana), ja 6 tuntia kapitalistia varten.”
Työläinen siis tekee työtä enemmän kuin mistä hänelle maksetaan, ts. hänen palkkansa on hänen työnsä arvoa pienempi. Työläisen saamaa osaa työn arvosta kutsutaan tietenkin palkaksi. Jäljelle jäävää osaa jonka kapitalisti häneltä riistää kutsutaan ”lisäarvoksi” koska se on arvoa, jonka työläinen tuottaa sen lisäksi mitä hänen palkkaamisensa maksaa. Kun puhutaan kapitalistien tekemästä voitosta niin tarkoitetaan yleensä lisäarvoa.
Jos työläinen ei saa työnsä koko arvoa vaan siitä osan ottaa työnantaja niin häntä riistetään. Toisaalta jos työläiselle maksettaisiin hänen työnsä koko arvo ei hänen palkkaamisensa enää tuottaisi kapitalistille mitään voittoa eikä olisi kannattavaa. Tämä osoittaa kapitalistien ja työläisten välisen sovittamattoman ristiriidan. Työläisten taloudellinen riisto kuuluu välttämättömänä osana kapitalismiin. Pitää myös huomauttaa, että tietenkin osan lisäarvosta kapitalisti käyttää raaka-aineisiin ja muuhun työpaikan välttämättömiin menoihin.
Pienenä tarkennuksena on vielä todettava, että sosialismissakaan työläinen ei tule saamaan palkkana työnsä koko arvoa, koska osa tuotosta tarvitaan yhteiskunnan pyörittämiseen. Kapitalismissa tähän enimmäkseen käytetään veroja, joista suurin osa lankeaa tietenkin työtätekevien maksettavaksi. Sosialismissa kuitenkin koko yhteiskunta kuuluu yhteisenä työläisille, joten käytännössä he saavat epäsuorasti kaiken tuottamansa arvon, sillä se osa jota he eivät saa palkkana menee työläisten yhteisen yhteiskunnan rakentamiseen.
Arvo, käyttöarvo, vaihtoarvo
Puhutaan vielä hieman käsitteistöstä. Mainitsin jo lisäarvon mutta on myös hyvä huomata, että Marxin käyttämä termi ”arvo” ei tarkoita samaa kuin voisi kuvitella. Marxilaisessa taloustieteessä arvolla tarkoitetaan työn tuottoa. Arvo on tiivistettyä työtä. Marxin arvoteoriaa kutsutaan myös ”työnarvoteoriaksi”, mutta mieluummin pitäisi puhua ”Marxin työnarvoteoriasta”, koska tuohon aikaan monilla muillakin taloustieteilijöillä (kuten Adam Smith ja Ricardo) oli omat työnarvoteoriansa.
Työ on se joka synnyttää arvon. Osakemarkkinoilla keplottelu tuottaa joillekin kapitalisteille huomattavia tuloja, mutta se ei silti synnytä arvoa pätkääkään. Tavarat vain vaihtavat omistajaa ja jotkut voittavat kun toiset tekevät tappiota, mutta mitään uutta arvoa ei synny prosessissa.
Tästä päästään seuraavaan aiheeseen eli rahaan ja hintaan. Jos kaupanteko ei synnytä arvoa vaan ainoastaan siirtää sitä henkilöltä toiselle niin mitä raha silloin tarkoittaa? Miten joku voi rikastua tuottamatta arvoa?
Kapitalismissa raha on noussut miltei palvonnan kohteeksi, mutta itseasiassa raha on vain vaihdonväline ja vain hyödyke muiden joukossa. Marx puhui ”vaihtoarvosta” joka tarkoittaa kahden hyödykkeen välistä suhdetta. Kuinka monta tuolia voit ostaa yhdellä pöydällä? Montako oravan nahkaa maksaa kilon säkki perunoita? Näissä esimerkeissä esiintyy kahden hyödykkeen suhde ja periaatteessa sama olisi sanoa esim. ”kuinka monta euroa on perunan kilohinta?”
Rahan käyttäminen hämärtää sitä mitä todellisuudessa tapahtuu kulissien takana, mutta kyseessä on vain kahden hyödykkeen vaihtoa. Tätä kuvaa siis vaihtoarvo. Marx puhui myös käyttöarvosta, jolla tarkoitetaan tavaran hyödyllisyyttä. Hyödyllisyyttä on vaikea mitata kvantitatiivisesti, mutta periaatteessa ainoastaan ”hyödyllinen työ” on sellaista joka tuottaa arvoa. Tämä käy ilmi myös konkreettisesti, sillä arvo realisoituu eli muuttuu rahaksi vasta kun hyödyke myydään. Jos tavara on täysin turha eikä kukaan halua sitä ostaa niin siitä ei kapitalistille heru rahaa.
Kysynnän ja tarjonnan laissa on kyse nimenomaan hyödyn ja hinnan eli käyttöarvon ja vaihtoarvon suhteesta. Hyödykkeen arvo määräytyy siihen käytetystä työstä (sekä mahdolliset koneet & materiaalit). Hinta (vaihtoarvo eli rahan ja toisen hyödykkeen välinen suhde) määräytyy pääasiassa kustannuksista kuten työvoiman ja raaka-aineiden hinnasta yms. mutta kun ollaan markkinataloudessa siihen vaikuttaa myös kysynnän ja tarjonnan laki. Tavaraa voidaan myydä alle tai yli sen todellisen arvon. Näin itseasissa tapahtuu jatkuvasti. Tavaraa tuotetaan kapitalismissa useimmiten liikaa mutta jatkuvasti myös liian vähän.
Tavaran paljous laskee hintoja kun taas puute nostaa niitä. Kysyntä ja tarjonta eivät kuitenkaan selitä kaikkea, sillä niiden ollessa tasapainossa ne eivät enää kerro mitään. Jos 100 henkeä haluaa ostaa yhden kappaleen leipiä ja kaikille riittää yksi eikä yhtään jää yli niin mistä määräytyy hinta? Ei ainakaan kysynnästä ja tarjonnasta! Vastaus on tietenkin vaihtoarvo ja Marxin työnarvoteoria.
T. Mäkinen
Työkansan Sanomat 12/20116
Annettu Helsingissä, 28 päivänä tammikuuta 1918.
Suomen työmiehet, kansalaiset!
Jos teidän tahtonne on se, että meidän on yhdessä muodostettavan Työväen Pääneuvoston kanssa astuttava tällä kohtalokkaalla hetkellä täyttämään maan vallankumoushallituksen tehtäviä, niin tahdomme ne tehtävät horjumatta täyttää voimaimme mukaan. Kun köyhälistön hätä on niin hirveä, että työläistoveri siitä pelastuakseen nostaa kiväärin olalleen, ja kun hänessä yhteiskunnallisen vapauden jano on niin valtava, että hän sen takia astuu vaikka päin kuolemaa, niin tällöin on meidän jokaisen työväenliikkeenmiehen pyhä velvollisuus, missä toimessa vain tarvitaan, ponnistaa kaikki voimamme työväenluokan vapautuksen auttamiseksi niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Mutta jos tahdotte, toverit, toisia miehiä vallankumoushallituksen tehtäviä täyttämään, niin sanokaa se millä hetkellä tahansa yhteisten järjestöjemme kokousten kautta, ja on heti jokainen meistä valmis siirtämään ohjat kenelle te määrätte.
Me olemme sosialidemokraatteja. Tiedätte siis, mikä on toimintaohjelmamme. Se on sosialistinen ohjelma.
Me uskomme, että Suomen työväki voittaa vihollisensa nykyisessä vallankumoustaistelussa, olkootpa sitten vielä edessä olevat ottelut kuinka vaikeita tahansa. Ja tällöin on joka tapauksessa paljon voitettu, niin nykyisten kuin tulevienkin sukupolvien hyväksi. Ei ainoastaan ole torjuttu synkkiä vaaroja, vaan myös vallattu elämän kohoamisen tärkeät perusehdot.
Meidän mielestämme on nyt Suomessa pyrittävä rohkein, harkituin ottein muuttamaan koko valtiojärjestystä. Virkavalta on nyt niin murrettava, ettei se enää myöhemminkään voi kansan herraksi päästä. Tuomioistuintenkin itsevaltiudesta on tehtävä kertakaikkiaan loppu. Koko valtiosääntö perustettava taatusti työväen etujen mukaisen kansanvallan pohjalle. Veroja ja rasituksia on siirrettävä vähävaraisten hartioilta rikkaiden riistäjäin kannettavaksi. Vanhain ja työkyvyttömäin vakuutus alettava käytännössä jo ennen kuin varsinainen vakuutuslaki ennättää tulla säädetyksi. Kansanvalistusasiain johdosta on hävitettävä taantumuksellisuus. Torpparit ja mäkitupalaiset heti vapautettava kokonaan isäntiensä vallasta. Ja vieläkin syvemmältä on käytävä kapitalismin riistojärjestelmään käsiksi. Pankkipääoma alistettava yhteiskunnan valvontavaltaan ja sen kautta päästävä mahdollisimman pian pitämään kurissa teollisuus- ja kauppapääomaa. Vähävaraisten omaisuuteen ei ole kajottava, mutta millä alalla kansan yhteinen hätä jo selvästi vaatii suurten riistäjäin tuotantolaitostenkin ottamista yhteiskunnan haltuun, väistyköön heidän omistusoikeutensa.
Tällä tavoin on päivä päivältä, viikko viikolta astuttava herkeämättä eteenpäin sosialistisen kumouksen tietä. Se voi kumousaikana tapahtua ainoastaan vallankumouksellisten säännösten kautta, joita vallankumouksen valtaelimet antavat ja joiden toimeenpanosta pääasiassa vallankumouksellinen kansa itse, omine järjestöilleen huolen pitää.
Suomen porvarien hallitus astui julkeasti taantumuksellisen valtiokaappauksen tielle. Nyt on Suomen työväenluokka vuorostaan käyttävä vallankumouksen oikeuttaan, yhteiskunnallisen edistyksen palvelukseen.
Porvarit tahtoivat ”lujaa järjestysvaltaa”, tahtoivat sitä omien pyyteittensa pönkäksi. Nyt tulkoon tähän maahan luja järjestysvalta, mutta köyhälistön turvaksi, sorrettujen avuksi!
Tämä on meidän kantamme. Ainoastaan tekomme saattavat osoittaa, mitä aikaansaadaan. Me emme ole enempää kuin tekään, lähteneet vallankumoukseen leikin vuoksi, vaan syvästä vakaumuksesta, että ainoastaan siinä on Suomen työtätekevän kansan pelastus, ja että sen eteen on uhrattava mitä ikinä vaaditaan.
Mutta sanokaamme samalla suoraan: teistä itsestänne, vallankumoukselliset työläistoverit, riippuu nyt kaikkein enimmän, kuinka isoja tuloksia aikaansaadaan. Ei mikään valtuuskunta voi omin päin todellista olojen kumousta tehdä. Siihen kykenee vain kansa itse suurten järjestöjensä avulla.
Voimaa ja yksimielisyyttä nyt kysytään! Suuria uhrauksia ja uupumattomuutta! Niistä riippuu nyt Suomen työväenluokan voitto.
Helsingissä, 29 päivänä tammikuuta 1918.
KULLERVO MANNER. YRJÖ SIROLA.
EERO HAAPALAINEN. ADOLF TAIMI.
LAURI LETONMÄKI. O. W. KUUSINEN.
ANTTI KIVIRANTA. JALO KOHONEN.
J. H. LUMIVUOKKO. EVERT ELORANTA.
O. TOKOI. KONSTANTIN LINDQVIST.
EMIL ELO. MATTI TURKIA.
Ketkä auttoivat valtaan nuo epäsikiöt? Miljonäärit, saksalaisen pääoman eliitti, Ruhrin raharuhtinaat, pörssihuijarit, teräskuninkaat, kivihiilikuninkaat ja sähkökuninkaat.
Ensi alkuun kapitalistit nirsoilivat: kuinka voi tupaan päästää porukan, joka puhuu varkaiden slangia? Kenties Ruhrin raharuhtinaat Hitlerin ministereiden kanssa keskustellessaan piilottivat vaistomaisesti savukekotelonsa ja täytekynänsä. Kenties he Goebbelsin kiimaisen naurun kuultuaan lähettivät tyttärensä ulkomaille. Raharuhtinaat eivät kuitenkaan nirsoilleet kauan, sillä palatsien ikkunoiden alla marssi työttömien armeija ja Hitler supatti: ”Minä pelastan teidät. . .”
Vainohullun tyrolilaisen, santarmieversti Zubatovin veroisten provokaattoreiden ja kansankiihottajien ja runsaalla kokemuksella siunattujen poliisinvasikoiden ja rikkureiden koplan oli määrä pelastaa Saksan suurpääoma. Kauppa tehtiin. Fritz von Thyssen puristi silmänkääntäjä Hitlerin kättä. Gustav Krupp von Bohlen und Halbach työnsi shekkinipun pikkukavaltaja Leylle. Teräsyhtymän pää, Vögler, hymyili lempeästi porsastelija Goebbelsille. Etupiirit rajattiin tarkoin. Kapitalistit johtavat tehtaita ja saavat voitot; natsit johtavat valtiota ja ryöstävät minkä ehtivät.
Aloittaessaan maailmansodan Hitler ilmoitti taistelevansa rahavaltaa vastaan. Jokaisessa puheessaan hän ”paljasti” kapitalismin surkeuden. Ruhrin raharuhtinaat hymähtelivät, he tiesivät että sota on voittoa tuottava business. He käärivät voittoja sekä raajarikoista että vainajista.
Natsien lehdet haukkuivat etusivuillaan rahavaltaa ja tutkivat neljännellä Berliinin ja Frankfurtin pörssinoteerauksia. Vuoden 1941 kesäkuun kuudennen päivän lehdissä on mielenkiintoinen todiste: toukokuun viimeisen viikon aikana koko metalliteollisuuden osakkeiden arvo nousi herkeämättä. Tuona aikana Kreetan saarella kaatui kymmeniä tuhansia saksalaisia sotilaita. Mutta Vögler ja Krupp pitivät sitä erittäin menestyksellisenä viikkona. Se tuotti heille sievät voitot.
Kemian monopoli IG-Farben lisäsi osakeantiaan sodan alussa 43 miljoonalla markalla. Sen pääoma on nyt 773 miljoonaa markkaa. AEG nosti osakepääomansa sadastakahdestakymmenestä sataankuuteenkymmeneen miljoonaan. Reichlingin konserni on ottanut haltuunsa koko Pohjois-Ranskan ja Belgian raskaan teollisuuden. Osakeyhtiöiden osingot ovat paisuneet kolmin-nelinkertaisiksi.
Ruhrin raharuhtinaat voivat olla kiitollisia natseille. Ihmisliha on tuottanut ennennäkemättömiä voittoja. Suotta ei von Thyssen ennustanut vuonna 1940: ”Hitler lupasi minulle että hän voi lopettaa työväenliikkeen kerralla ja ainiaaksi. Kuinka minä olisin voinut kieltäytyä tukemasta häntä?”
Ilja Ehrenburg, ”Venäjä sodassa” kesäkuu 1941 – toukokuu 1942
Josif Stalin: SUOMEN RIIPPUMATTOMUUDESTA
Selostus Yleisvenäläisen Toimeenpanevan Keskuskomitean istunnossa joulukuun 22 pnä 1917
(Sanomalehtiselostus)
Hiljattain Suomen edustajat kääntyivät puoleemme vaatien Suomen täydellisen riippumattomuuden viipymätöntä tunnustamista ja sen tosiasian vahvistamista, että Suomi on eronnut Venäjästä. Vastaukseksi Kansankomissaarien Neuvosto päätti suostua tähän vaatimukseen ja antaa asetuksen Suomen täydellisestä riippumattomuudesta, joka on jo julkaistu sanomalehdissä.
Tässä on Kansankomissaarien Neuvoston päätöksen sanamuoto:
”Vastaukseksi Suomen hallituksen pyyntöön Suomen tasavallan riippumattomuuden tunnustamisesta Kansankomissaarien Neuvosto, kansakuntien itsemääräämisoikeuden periaatetta täysin vastaavasti, päättää: esittää Toimeenpanevalle Keskuskomitealle ehdotuksen: a) tunnustaa Suomen tasavallan valtiollinen riippumattomuus ja b) järjestää yhdessä Suomen hallituksen kanssa erikoinen valiokunta (kummankin puolen edustajista) niiden käytännöllisten toimenpiteiden määrittelemiseksi, jotka johtuvat Suomen eroamisesta Venäjästä”.
On ymmärrettävää, että Kansankomissaarien Neuvosto ei voinut menetellä toisin, sillä jos kansa omien edustajiensa kautta vaatii riippumattomuutensa tunnustamista, niin proletaarisen hallituksen, pitäessään ohjeenaan periaatetta itsemääräämisoikeuden myöntämisestä kansoille, on suhtauduttava siihen myönteisesti.
Porvarillinen lehdistö väittää, että me olemme saattaneet maan täydelliseen hajaannustilaan, menettäneet kokonaisen joukon maita, siinä luvussa myöskin Suomen. Mutta me emme ole voineet sitä menettää, toverit, sillä tosiasiallisesti me emme ole koskaan omistaneet sitä. Jos me olisimme pitäneet Suomen hallussamme väkivalloin, niin se ei olisi lainkaan merkinnyt sitä, että me olisimme saaneet sen omaksemme.
Me tiedämme mainiosti, kuinka Wilhelm [Saksan keisari Wilhelm II] „hankkii” väki- ja mielivallan avulla kokonaisia valtioita ja minkälainen maaperä muodostuu sen johdosta kansan ja sen sortajien välisille keskinäissuhteille.
Sosialidemokratian periaatteet, sen tunnukset ja pyrkimykset tähtäävät kauanodotetun kansojen keskinäisen luottamuksen ilmapiirin luomiseen, ja vain tällä pohjalla on toteutettavissa tunnus „Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”. Kaikki se on vanhaa ja yleisesti tunnettua.
Jos tarkastelemme syvällisemmin sitä, miten Suomi sai riippumattomuuden, niin huomaamme, että vastoin tahtoaan Kansankomissaarien Neuvosto antoi tosiasiallisesti vapauden ei kansalle, ei Suomen proletariaatin edustajille, vaan Suomen porvaristolle, joka omituisen asiainkulun ansiosta oli kaapannut vallan ja sai riippumattomuuden Venäjän sosialistien kädestä. Suomen työläiset ja sosialidemokraatit ovat joutuneet sellaiseen asemaan, että heidän pitää ottaa vapaus vastaan Suomen porvariston välityksellä eikä välittömästi Venäjän sosialistien kädestä. Nähden tässä Suomen proletariaatin tragedian me emme voi olla panematta merkille sitä, että Suomen sosialidemokraatit ovat vain horjunnan ja käsittämättömän arkuuden vuoksi olleet ryhtymättä päättäviin toimenpiteisiin ottaakseen vallan omiin käsiinsä ja temmatakseen Suomen porvariston käsistä riippumattomuutensa.
Kansankomissaarien Neuvostoa voidaan soimata, siihen voidaan suhtautua arvostelevasti, mutta ei ole olemassa sellaisia ihmisiä, jotka voisivat väittää, että Kansankomissaarien Neuvosto ei täytä lupauksiaan, sillä maailmassa ei ole olemassa sellaista voimaa, joka voisi pakoittaa Kansankomissaarien Neuvoston peruuttamaan lupauksensa. Tämän me todistimme sillä tosiasialla, että suhtauduimme täysin objektiivisesti Suomen porvariston vaatimuksiin riippumattomuuden myöntämisestä Suomelle ja ryhdyimme viivyttelemättä laatimaan asetusta Suomen riippumattomuudesta.
Helpoittakoon Suomen riippumattomuus Suomen työläisten ja talonpoikain vapautumisen asiaa ja luokoon lujan perustan kansojemme väliselle ystävyydelle.
„Pravda” № 222,
Joulukuun 23 pnä 1917 *)
J.V. Stalin. Teokset 4. osa, marraskuu 1917-1920
Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi 1949.
*) = 5.1.1918 Suomessa
Ricardo Walther Darré
Darré on syntynyt Buenos Airesissa. Siitä huolimatta natsien valtaantulon jälkeen Wiesbadenin lähelle pystytettiin mahtava patsas johon oli kirjoitettu: ”Walter Darrélle hänen maanmiehiltään, Nassaun piirin kiitollisilta talonpojilta”.
Nuoruudessaan Darré oli virkamies. Hän teki kavalluksen ja sai potkut. Hitler nimitti hänet ”Saksan talonpoikaissäädyn puheenjohtajaksi”. Hänestä tuli ”talonpoikien suojelija” ja maatalousministeri.
Ministerinä ollessaan Darrélla oli tilaisuus perehtyä karjanhoitoon. Mutta hän suhtautui ihmisiin kuin karjaan. Hän julkaisi ihmisten lisääntymisohjelman. Darrén ohjeiden mukaan naiset pitää jaettaman neljään luokkaan.
Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat valitut naiset, joita on kymmenen prosenttia. He pystyvät synnyttämään rodullisesti täydellisiä saksalaisia. Valtio palkitsee heidän avioliittonsa.
Toiseen luokkaan kuuluvat naiset, jotka pystyvät tuottamaan tyydyttäviä jälkeläisiä.
Kolmanteen luokkaan kuuluvat naiset, jotka saattavat synnyttää epätoivottuja jälkeläisiä. Nämä naiset voivat mennä naimisiin vain sterilisaation jälkeen.
Neljänteen luokkaan kuuluvat naiset, joilta naimisiin meno on ankarasti kielletty.
Darré tuhosi Saksan köyhät talonpojat. Hän teki heistä päivätyöläisiä. Nyt hän on ryhtynyt tuhoamaan valloitettujen maiden talonpoikia.
Darré on Rosenbergin henkiystävä. Yhdessä he haaveilevat Ukrainasta. Toukokuussa 1940 Darré esitti ohjelmansa: ”Valloittamamme maa-alueet jaetaan erityisesti ansioituneille sotilaille ja kansallissosialistisen puolueen mallijäsenille. Näin syntyy uusi maatalousaristokratia. Tällä aatelilla on omat orjansa, paikalliset asukkaat. Saksalaiset ovat tottuneet käskemään. He ovat tottuneet tarpeen vaatiessa myös rankaisemaan. He kohottavat maatalouden tasoa ja perustavat uuden järjestyksen.”
Myöhemmin Darré kehitti näkemyksiään. ”Uudella Saksan kansalla on orjia”, hän kirjoittaa. ”Sanaan orja ei pidä suhtautua vieroksuen. Me todellakin luomme uuden orjuusmuodon ja otamme sen käyttöön. Orjien ei tarvitse olla lukutaitoisia. Tulevaisuudessa koulutus on saksalaisen väestön ehdoton etuoikeus.”
Tuo orjanomistaja on häikäilemätön kerskuri. Hän on sanonut että ”Englanti on hävitettävä kuin muinainen Karthago”. Hän uhkaa tuhota Amerikan. Hän vannoo alistavansa kaksisataa miljoonaa neuvostokansalaista orjiksi. Siitä huolimatta hän on kovin epävarma tulevaisuudestaan. Vastikään hän siirsi neljäsataatuhatta dollaria erääseen japanilaiseen pankkiin, siltä varalta ettei ihmiskunnan alistaminen orjuuteen onnistukaan. . .
Ilja Ehrenburg, ”Venäjä sodassa” kesäkuu 1941 – toukokuu 1942
Robert Ley
Tohtori Ley on ”työläisten suojelijan” maineessa. Hän on aito hamppari. Hänen elämänkertansa kirjoittajat kertovat haltioissaan että hän pystyy ”kääntämään ylösalaisin pöydän kuin pöydän”.
Jo kauan ennen Hitlerin valtaantuloa Ley näytti millainen sankari hän on. Hän järjesti Kölnin Raatikellarissa riehujaiset, repi tauluja, rikkoi peilejä ja ruhjoi kaksi asiakasta. Lääkäreiltä meni vuorokausi ennen kuin mies saatiin selväksi.
Nuoruudessaan hän julkaisi pornografista aikakausilehteä. Sitten hän ryhtyi tuottoisampaan puuhaan: hänestä tuli ”proletariaatin edustaja Saksan kansantalouden pääkomiteaan”. Se virka tuotti hänelle miljoonia.
Ley ei ole pelkästään hamppari. Hän on myös huijari ja kavaltaja. Hänen ystävänsä, muuan Kaiser, on kertonut että kaikkien syvästi kunnioittama tohtori Ley kavalsi rahaa kansallissosialistiselta järjestöltä, yritti pakottaa Kaiserin makaamaan erään suuryrityksen johtajan vaimon kanssa voidakseen kiristää johtajalta rahaa ja lopulta varasti Schaumburgin prinssiltä kaksikymmentäviisituhatta markkaa. Tämä kaikki liittyy kunnianarvoisan herra Leyn nuoruuteen. Mieheksi tultuaan hän ei enää kähveltänyt tuhansia vaan satojatuhansia ja miljoonia markkoja.
Ley orjuutti työläiset, pidensi työpäivää ja alensi palkkoja saaden siitä hyvästä palkkion fasistisilta isänniltään. Rangaistusvankien tavoin työläiset puettiin sinimustiin puseroihin. Tehtaissa on tohtori Leyn urkkijoita.
Tohtori Ley julisti: ”Kaikki työläiset saavat Volkswagenin.” Jokaisen työläisen piti antaa tilausmaksuna yhdeksänsataaviisikymmentä markkaa. Tehdas alkoi tuottaa pieniä hyökkäysvaunuja. Työläisten rahoista ei enää puhuttu. Mutta tohtori Leyn pahan päivän pankkitili paisui paisumistaan. . .
Tohtori Ley johtaa ns. Työväenrintaman pankkia, johon työläiset ovat velvolliset tallettamaan rahansa. Työläisten talletukset muuttuvat välittömästi tohtori Leyn talletuksiksi.
Hänen lempilauseensa on: ”Me emme tee työtä rahan vaan Saksan kukoistuksen tähden.” Hän ei silti yritäkään salata olevansa rikas mies. Hän rakennutti itselleen ylellisen linnan, se maksoi hänelle satatuhatta markkaa. Joku ilveilijä kirjoitti linnan seinään: ”Mielenkiintoista, mistähän tohtori Ley on saanut satatuhatta markkaa.” Kirjoitus pyyhittiin pois ja tohtori Ley lupasi tuhat markkaa sille joka paljastaa moiseen hävyttömyyteen syyllistyneen rikollisen. Seuraavana päivänä ohikulkijat näkivät uuden kirjoituksen: ”Mielenkiintoista, mistähän tohtori Ley on saanut satayksituhatta markka?”
Ley on hamesankari. Hän järjestelee orgioita erikoiskäyttöön tilatuilla huviristeilijöillä. Purjehdusretkillä häntä hoivailee kymmenen arjalaista neitoa.
Tuo miljonääri tiesi että sota voi olla kannattava liiketoimi. Todellakin: pelkästään kuluneen vuoden aikana Ley on siirtänyt Etelä-Amerikan pankkeihin kuusisataatuhatta dollaria.
Ilja Ehrenburg, ”Venäjä sodassa” kesäkuu 1941 – toukokuu 1942
Soihtu 